Viimeinen blogiteksti

Niin kuin tuo otsikko yrittää hienovaraisesti vihjata, mun blogi on nyt tullut tiensä päähän. Se tekee kuolemaa. Tai oikeastaan harkitun itsemurhan. Samalla pääsette kärsimyksistänne myös te, jotka tätä erehdyitte lukemaan.

Syynä blogiliekin sammumiseen on se, että mä lähden muutaman päivän päästä kiertämään noita Argentiinan naapurimaita. Reissun aikana en jaksa blogia päivittää ja saamattomuuteni tuntien en tee sitä kotiin päästyänikään. Kasvotusten mä kyllä sitten leveilen teille matkoillani sitäkin enemmän.

Nyt kun mun vaihto on ohi ja mä joudun jättämään hyvästit tälle kaupungille, mulla alkaa nousta tunteet pintaan. Nyyhkytän tässä tietokoneen ruudun edessä ja tunnen itseni taas kerran oikeaksi tosimieheksi. Mutta onhan tämä nyt haikeaa. Mä olen nimittäin oikeasti tykännyt olla täällä, eikä mulla olisi vielä mikään kiire pois. Tuntuu, että niin monen asian suhteen on vasta päässyt vauhtiin, ja nyt kaikki sitten jo loppuukin. Vielä on rintakarvat kasvattamatta ja mun latinotukkakin kaipaisi vielä vähän lisää kiiltoa.

Yhtä aikaa mä olen kuitenkin myös iloinen. Tämä on ollut kaikin puolin uskomattoman hieno kokemus, ja ei kai siinä auta kuin olla kiitollinen siitä, että on tällaisen mahdollisuuden saanut. Ja kyllä mä uskon, että mä jotain uutta olen oppinut. Uutta elämästä, itsestäni ja muista yhtä kliseisistä aiheista.

Eikä mun iloa vähennä ainakaan se, että Eeva, mun tyttöystävä, tulee tänne huomenna. Vaikka mä olenkin nauttinut jokaisesta, tai ainakin melkein jokaisesta päivästä täällä, mä olen samalla kuitenkin laskenut ensin kuukausia, sitten viikkoja ja lopuksi päiviä meidän jälleennäkemiseen.

Tässä vaiheessa mun kuuluisi tyylilleni uskollisesti kumota tuo edeltävä herkistely toteamalla, että ”kylläpä oli tunteellista paskaa” tai jotain muuta vastaavaa. Vaan enpä taida sitä tehdä. Ihan oikeita tunteita ne nimittäin on. Tai no en tiedä, vähän tekisi kyllä mieli pilkata omaa nössöilyäni. Mutta vastustan kiusausta. Ainakin epätoivoisesti yritän. Ei vittu, ei pysty. Pakko se on sanoa. Kylläpä oli tunteellista paskaa.

Mutta niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi myös kaikki huono loppuu aikanaan. Mennään siis viimeistä kertaa espanjankielisen musiikin pariin.

Stadionrockilla tämä alkoi ja stadionrockiin tämä myös päättyy. Meksikolaisyhtye Maná saa kunnian esittää alla olevan joutsenlaulun. Luojan kiitos ei sitä Yön Joutsenlaulua kuitenkaan. Siitä mä olen muuten kanssa iloinen, ettei ole melkein puoleen vuoteen tarvinnut vahingossakaan kuulla kyseistä biisiä.

Latinalaisen Amerikan bändeistä Maná on ehkä se suurin ja kaunein. Siis suosiolla mitattuna, en mä tiedä voiko noita soittajien kasarikiharoita, jotka itsepintaisesti uhmaavat vuosikymmenten vaihtumista, erityisen kauniiksi sanoa.

Kiharoiden lisäksi tuohon bändiin liittyy kuitenkin myös henkilökohtaisempi ulottuvuus. Maná oli kai ensimmäinen espanjankielistä musiikkia edustava yhtye, johon mä joskus teinivuosinani tutustuin. Ei se nyt koskaan mikään mun ehdoton suosikki ole ollut, mutta osaltaan tuo bändi varmaan vaikutti siihen, että mä kiinnostuin espanjan kielestä ja sitä puhuvasta maailmasta. Ja tavallaan tämä vaihto on nyt ollut uusi luku tuossa kymmenen vuotta sitten alkaneessa tarinassa.

”Uusi luku tarinassa”, voi jeesus. Alkaa olla mun tunteilu jo aika mahtipontista. Rakennan muutamasta ulkomailla vietetystä kuukaudesta jotain eeppistä sankaritarinaa. Ja koen syvää emotionaalista yhteyttä melkein meidän isän ikäisten meksikolaismuusikoiden kanssa. Että eiköhän se ole parasta lopetella, ennen kuin menee aivan överiksi. Mä jään tänne koneen ääreen tärisemään tunnekuohuissani. Itken surusta ja ilosta yhtä aikaa sekä koen muita käsittämättömiä tunteenpurkauksia. Sen jälkeen menen ja vaihdan tamponini.

Kyllä vaan. Menen ja vaihdan tamponini. Tuolla äärimmäistä tyylitajua osoittavalla lauseella sai tämäkin blogi arvoisensa päätöksen.

Köyhät haisee

Argentiinalaisia ärsyttää. Tällä kertaa syynä ei ole futismaajoukkueen huono menestys tai liian hitaasti kasvava takatukka, vaan se, että maan hallitus tekee jotain aivan järjetöntä. Se nimittäin jakaa ihmisille sosiaaliavustuksia.

Täällä, kuten niin monessa muussakin maassa, tuntuu olevan muotia valittaa valtion holtittomasta rahankäytöstä. Ja onhan se nyt ihan uskomatonta, mihin niitä yhteisiä varoja kulutetaan. Jo useampi paikallinen on kertonut mulle epäuskon ja järkytyksen sekaisella äänellä, miten tässä maassa voi nykyään saada rahaa siitä, että tekee lapsen. Valtio siis maksaa tietyn suuruisen avustuksen perheen jokaista lasta kohden. Kyllä. Käsittämätöntä. Ties minkä nimen ne tuolle turhuudelle vielä keksivät. Varmaan jokin ”lapsilisä” tai jotain muuta yhtä naurettavaa.

Ennenkuulumatonta täällä on myös se, että nykyhallinto antaa rahaa niille, jotka eivät ole töissä. Voitteko uskoa? Jos jäät ilman työtä, valtio tukee sua rahallisen avustuksen muodossa. Sitä sitten kutsutaan varmaan ”työttömyyskorvaukseksi”. Voi jeesus mitä touhua. Toimivaa julkista terveydenhuoltoa tai muita kattavia sosiaalipalveluita täällä ei onneksi kuitenkaan ole.

Tuolla teennäisen nokkelalla ironialla mä yritän siis sanoa, että argentiinalaiset ajattelisivat noin. Oikeastaan se ei pidä edes paikkaansa. Sen sijaan nuo huomiot perustuvat vääristelyyn ja yleistyksiin, niin kuin itse asiassa koko mun blogi. Todellisuudessa tuota mieltä on vain hyvinvoiva yläluokka, johon sosiaaliavustukset eivät kohdistu. Mä olen kuitenkin saanut nauttia kyseisen sosio-ekonomisen ryhmän seurasta ihan riittämiin, koska vaihto-opiskelen kalliissa, yksityisessä yliopistossa ja asun kalliissa, yksityisissä yliopistoissa opiskelevien ihmisten kanssa.

Mutta jos tuossa porukassa jotain olen saanut nähdä, niin sen, kuinka jakautunut argentiinalainen yhteiskunta on. Monella hyväosaisella on kerrottavanaan kauhutarinoita sellaisesta ihmisryhmästä kuin ”köyhät”. Ne eivät kuulemma osaa hoitaa asioitaan ja pistävät itse asiassa kaiken vituiksi, kun siihen vaan tilaisuuden saavat. Köyhät ovat aivan kuin jokin toinen ihmislaji, joka eroaa kunnon kansalaisista. Köyhät ovat likaisia. Ja ne haisevat.

Mä olen yrittänyt välttää Suomi-nostalgisointia viimeiseen asti, mutta nyt joudun antamaan periksi. En voi nimittäin olla ajattelematta, että ei se suomalaisen yhteiskunnan tasapäisyys ihan huono juttu ole. Totta kai Suomessakin hyvinvointi jakautuu epätasaisesti, eikä se ole sama asia, asutko sä Eirassa vai Jakomäessä. Mutta suurin osa meistä käy kuitenkin samat koulut, saman armeijan ja laittaa lapsensa samoihin päiväkoteihin, mikä osaltaan kai lieventää yhteiskuntaryhmien välisiä rajoja. Täällä Argentiinassa vastaavat rajat ovat pikemminkin kuiluja, joita ei niin vain ylitetäkään.

Huhhuh. Nyt meni sen verran vakavamieliseksi yhteiskunta-analyysiksi, etten mä itsekään jaksa lukea, mitä kirjoitin. Että eiköhän se ole aika lopettaa tämä sosiologin leikkiminen. Amatöörisosiologian sijaan saatte jälleen kerran nauttia, tai todennäköisemmin kärsiä, paikallisesta musiikista.

Alla oleva kappale edustaa tavallista argentiinalaista populaarimusiikkia. Tai kun sanon tavallista, niin oikeastaan mä tarkoitan, että aika paskaa. Huonoudestaan huolimatta kyseinen biisi on soinut mun päässä nyt sellaiset neljä kuukautta, ja yhtä monta kuukautta mä olen käynyt raskasta henkistä taistelua saadakseni sen pois sieltä. Vaan eipä ole onnistunut, ja tässä vaiheessa alkaakin jo olla mielenterveys koetuksella. Lähinnä mä haluan siis vaan jakaa teidän kanssa tämän tuskan, jonka Miranda! -niminen yhtye on mulle tuottanut.

Tuon videon suhteen mä olen aika sanaton. Mulla ei ole oikeasti hajuakaan siitä, mitä se yrittää sanoa. Jos joku teistä löytää siitä jonkun syvällisen sanoman, niin kertokaa ihmeessä.

Jättiläismäinen fallossymboli ja pari muuta kuvaa

Meinaa taas kouluhommat häiritä sitä, mikä on elämässä tärkeää. Tärkeällä mä tarkoitan tietysti tätä blogia. Keräähän tämä ainakin 50 lukukertaa viikossa. Joista 40:stä on vastuussa meidän äiti. Aikamoinen kansansuosio, etten sanoisi.

Mutta koska lopputenttien varjo leijuu raskaana blogini yllä, korvaan jaaritteluni tällä kertaa visuaalisella sisällöllä. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Nopeasti laskettuna alla pitäisi siis olla kuvia reilusti yli 10 000 sanan edestä. Vaan ei kyllä ole. Pitää nimittäin olla aikamoinen vatipää, jos ei noiden kuvien sisältöä saa kymmenellätuhannella sanalla ilmaistua. Tähän tilanteeseen sopivampi olisikin eräässä argentiinalaisessa opiskelijakämpässä jo muutaman sekunnin ajan elänyt sanonta ”Otson blogikuva kertoo enemmän kuin kolme sanaa.”

Alla on nyt joka tapauksessa muutama sekalainen kuva tästä kaupungista, Buenos Airesista siis.

Tämä on hautausmaa, ei mun kotikatu.

Ei täällä oikeasti tuon näköistä ole. Muuta kuin yhdessä puistossa.

Siinä se nyt seisoo.

Kaupunkikuvien vastapainoksi tämänkertaisen musiikkinäytteen juuret ovat syvällä maaseudulla. Alle valikoitunut kappale edustaa perinteistä argentiinalaista folklore-musiikkia, joka on erityisen suosittua tuolla sisämaassa. Jos Buenos Airesilla on tangonsa, maaseutua puolestaan hallitsee folklore.

Los Chalchaleros -yhtyeen esittämässä biisissä on mukana myös Mercedes Sosa, joka on yksi Argentiinan kaikkien aikojen kuuluisimmista laulajista. Kappale kantaa nimeä Zamba por vos, suomeksi kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Zamba sun vuoksi”. Mä joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen kaikille teille, jotka jo innostuitte ja kuvittelitte näkevänne videolla vähäpukeisia sambatyttöjä. Argentiinalainen zamba nimittäin eroaa aika lailla brasilialaisesta sambasta. Paljaan pinnan sijaan video pitää sisällään jo kypsään ikään ehtineitä herroja perinneasuissaan sekä yhden tukevasti pukeutuneen naisihmisen. Ja jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin taitaa olla kaikille parasta, että kyseistä leidiä ei samba-asussa nähdä.

 

Antakaa niin teille annetaan

Niin. Siteerasin sitten vaatimattomasti itse Jeesus Nasaretilaista tuossa otsikossa. Alkaa tämä mun itseäni täynnä oleminen nousta ihan uudelle, suorastaan messiaaniselle tasolle.

Tämän päivän epistolassa mä ajattelin keskittyä vaihteeksi johonkin selkeän positiiviseen asiaan argentiinalaisessa kulttuurissa. Ettei nyt aina näiden blogitekstien sävy olisi sellainen ”voi ny helevetti noita argentiinalaisia”. Tai no enhän mä nyt oikeasti noin ajattele, ainakaan koko ajan. Vieraan kulttuurin pilkkaaminen on vaan niin paljon hauskempaa kuin sen kehuminen. Nyt siis kuitenkin kehun. Vaikka se olisikin epähauskaa.

Päivä toisensa jälkeen mä olen nimittäin vilpittömän hämmästynyt niin argentiinalaisten kuin muidenkin latinalaisamerikkalaisten valmiudesta jakaa omastaan muille. Espanjankielen jakamista tarkoittava verbi, compartir, on täällä jatkuvasti esillä. Nimenomaan siis merkityksessä ”antaa siitä, mikä on omaa”. Oli kyse sitten ruoasta, juomasta tai muista materiaalisista hyödykkeistä, ne jaetaan ympärillä olevien kavereiden kanssa.

Usein tämä periaate pätee myös rahan suhteen. Jos joku ostaa jotain koko porukalle, rahoja harvoin ruvetaan laskemaan ja keräämään sillä hetkellä. Ajatus tuntuukin olevan, että ”minä maksan nyt, koska joku varmasti ostaa minulle jotain joskus myöhemmin”. Vaikkei se joku olisikaan kukaan juuri sillä hetkellä läsnä olevasta porukasta. Jakamisen idea ylittää siis tiettyjen ihmisten välisen vastavuoroisuuden.

Myös kotibileissä tai muissa illanistujaisissa tarjoilut ovat yhteisiä. Jokainen tuo mukanaan jotain juotavaa ja pullot kerätään sitten yhdelle pöydälle kaikkien ulottuville. Omista juomistaan ei tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni, koska täältä tuntuu puuttuvan se meissä suomalaisissa elävä krooninen pelko siitä, että viina loppuu kesken. Sehän on ehkä hirvittävin vapaa-ajan katastrofi, mikä suomalaista voi kohdata. Kuvitelkaa nyt. Olet juhannuksena mökillä, ja kaveri juo sun kaljat. Mulle kävi noin muutama vuosi sitten, ja vituttaa oikeastaan vieläkin.

Kaikki tämä jakaminen ei näytä kuitenkaan synnyttävän sen kummempia odotuksia vastapalveluksista tai takaisinmaksusta. Toki sä olet täällä parempi tyyppi, jos sä vapaaehtoisesti annat omastasi, mutta ei siitä mitään numeroa tehdä. Sen sijaan jakaminen on luonnollinen ja jokapäiväinen osa paikallista kulttuuria. Eri kulttuurista tulevalle tämä puolestaan tarjoaa mitä parhaimmat mahdollisuudet pummina elämiseen. Tai siis tarjoaisi. Enhän MINÄ tietenkään niin tee. En varmasti tee. Uskokaa nyt, ihan oikeasti.

Tässähän voisi nyt käydä analysoimaan syvällisesti sitä, miten latinalaisamerikkalaisen ja eurooppalaisen individualismin perinteet eroavat toisistaan, mutta en mä tästä mitään aatehistorian esseetä halua tehdä. Plus että vittuakos minä mistään aatehistoriasta tiedän. Siispä mennään syvällisten mietteiden sijaan taas musiikkiin.

Kuten viime tekstissä menin lupaamaan, jatkan vielä cumbia-musiikin ilosanoman levittämistä. Julistan latinorytmien evankeliumia. Ja kuulostan taas erehdyttävästi joltain Jeesukselta. Alkaa olla jo aika vakavaa tämä. Oli miten oli, cumbia on mun mielestä mielenkiintoinen musiikkityyli erityisesti siksi, että melkeinpä kaikissa tämän maanosan maissa se on tavallisen kansan, niin sanottujen alempien yhteiskuntaluokkien musiikkia. Cumbia soi siellä, missä talojen julkisivut eivät kiillä ja missä värivalot eivät välky. Ja koska tätä tavallista kansaa Latinalaisessa Amerikassa riittää, cumbia on yksi maanosan suosituimmista musiikkityyleistä.

Alla on nyt kokonaista kolme cumbia-biisiä. Sehän on aivan liikaa ollakseen mielenkiintoista, mutta kun ei niistä mikään oikein yksinään tai edes kaksinaan anna kyseisestä musiikkityylistä täysipainosta kuvaa. Kaikille teille arviolta kahdelle lukijalle, jotka jaksatte nuo kuunnella, haluaisin kertoa, että ensimmäinen kappale edustaa sitä alkuperäistä, kolumbialaista cumbiaa. Keskeisessä roolissa tässä Aniceto Molinan esittämässä klassikossa on cumbia-musiikin perussoitin haitari eli hanuri. Ja kyllä vaan, mainitsin tuon ”hanuri”-sanan vain siksi, että se vetoaa mun ala-asteelle jääneeseen huumorintajuuni. Hanuri, hehe.

Toinen video puolestaan tulee Argentiinasta, yhtyeeltä nimeltä Yerba Brava. Se on esimerkki tässä maassa suositusta cumbia villerasta. Tämä cumbian argentiinalaisversio nousee paikallisista slummeista, Brasilian faveloita vastaavista villoista. Astetta rankempi tausta näkyy myös kappaleiden sanoituksissa, jotka kertovat lähinnä rikoksista ja huumeista. Alla olevassa biisissä ja sen kotikutoisessa videossa tosin keskitytään toiseen suosittuun harrastukseen, jalkapalloon.

Cumbia villerassa hanuri, hehe, korvataan usein syntetisaattorilla. Tai sellaisella syntikkakitaralla, vai mikä ihme sen nimi oikein on. Siis se ysärisoitin, mitä se Aikakoneen tuplahuuli aikoinaan soitti. Maki tai joku. Vai soittiko sitä se toinen hyypiö? Jaa-a, nyt ollaan kyllä tärkeiden kysymysten äärellä.

Ennen kuin googlaan sanat ”aikakone”, ”tuplahuuli” ja ”soitin”, kerron vielä, että tuo kolmas ja viimeinen biisi on meksikolaisen cumbia-tähden Celso Piñan käsialaa. Siinä cumbia yhdistyy nuorison suosimaan rap-musiikkiin. Ja koska tuollainen yhdistelmä on niin moderni ja trendikäs, kappale on päässyt myös kansainväliseen levitykseen erään elokuvan soundtrackillä.

Alex! Se sitä kitaran ja syntetisaattorin risteytystä soitti. Sain myös googlaamalla tietää, että kyseinen jäbä on saanut happo-emästasapainonsa järjestykseen. Onpa hieno homma. Onneksi olkoon, Aikakoneen Alex.

Ja onneksi olkoon, Otso. Kylläpä esitit asiasi tiiviisti ja tiukasti aiheessa pysyen.

 

Vilinúrh, Manbárin ja Manatán

Latinalaisessa Amerikassa asuvat ihmiset, täällä käyneet matkailijat ja mannerta käsittelevät opaskirjat julistavat kuin yhteen ääneen, että siellä espanjankielisessä Amerikassa puhutaan sitten espanjaa. Eikä mitään muita kieliä. Sinne kun menee, niin englannilla ei sitten pärjää.

Ja näinhän se on, saatana. Ei pärjää englannilla ei. Liityn siis nyt itsekin tätä yksitoikkoista säveltä veisaavaan kuoroon. Mitä sitä turhia olemaan luova ja innovatiivinen, kun voi toistaa sen, minkä muut ovat sanoneet jo aiemmin.

Noin yleisesti ottaen, ihmisten englanninkielen taito on täällä joko huono tai olematon. Tavallisella kansalla ei ole kyseiseen valtakieleen juuri mitään kosketusta. Nuoret saattavat osata muutaman sanan, mutta eivät nekään pysty kieltä varsinaisesti puhumaan. Ainoastaan ihmiset, jotka ovat viettäneet pidemmän aikaa ulkomailla tai joilla on syystä tai toisesta paljon vierasmaalaisia kontakteja, kykenevät kommunikoimaan englanniksi.

Mutta ei tuota lonkeronsa jokaiseen maailmankolkkaan työntävää kieli-imperialismia täälläkään pakoon pääse. Argentiinan ja Britannian suhteet olivat aikoinaan varsin tiiviit, ja brittien läsnäolon jäljet ovatkin täällä vielä näkyvissä. Englannin kieli on vaikuttanut niin ihmisten, urheiluseurojen kuin katujenkin nimiin.

Vaikka nimet olisivatkin näennäisen englanninkielisiä, niiden lausuminen on täällä sitten asia erikseen. Se ei nimittäin juuri englantia muistuta. Mulla oli esimerkiksi suuria vaikeuksia löytää katua nimeltä Billinghurst, kun kaikki paikalliset neuvoivat mua sen sijaan jollekin ”Vilinúrh”-nimiselle kadulle. Ei löytynyt sellaista mun kartasta. Helppoa ei ole myöskään yliopistolla, kun kurssien pitäjät kertovat, keiden kirjoittamia kirjoja pitäisi lukea, ja siitä pitäisi sitten vielä saada jotain selvää. Kerran etsin kuumeisesti kirjastosta Manbárin-nimisen tutkijan kirjaa. Aikani pyörittyäni löysin kirjan ja koin pienen ahaa-elämyksen, kun kannessa ei lukenutkaan Manbárin, vaan Mainwaring.

Toinen tilanne, jossa olin hätää kärsimässä, oli kun pelattiin täällä meidän kämpillä sellaista Trivial Pursuitin argentiinalaisversiota. Tai ehkei se mun hätä nyt järin suuri ollut, kunhan liioittelen taas kaikkea, että tämä kuulostaisi mielenkiintoisemmalta. Joka tapauksessa, vastasin pelissä kysymykseen, jonka oikea vastaus oli Manhattan. Siis se New Yorkin saari. Tätä vastausta mä koetinkin tarjota. Yritin myös lausua sen viimeisen päälle oikein, sillä lailla amerikkalaistyyliin. Naurettavalta se olisi varmaan englantia äidinkielenään puhuvan korvaan kuulostanut, mutta luulisi nyt argentiinalaisille kelpaavan. Mutta ei kelvannut ei. En tullut ymmärretyksi. Oikea vastaus olisi mun toisteleman, tuntemattoman sanan sijaan ollut Manatán.

Koska täällä ei noita muita kieliä oikein harrasteta, mäkin joudun siis tulemaan toimeen ihan vain espanjallani. Mä olen kyllä koettanut pitäytyä espanjassa myös jutellessani niiden muutamien kavereiden kanssa, jotka englantia osaisivat. Ihan vaan oppiakseni. Ja tehdäkseni elämästäni vähän vaikeampaa.

Espanjasta kiinni pitäminen on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että mun espanjankielinen kommunikaatio on aika alkeellista ja yksinkertaista. Useimmiten kuulostan ihan jälkeenjääneeltä. ”Kat-so, ka-dul-la on kis-sa!” ”Joo-o, Otso, niin on kissa kadulla. Tulepa sitten tänne niin laitetaan sulle kypärä päähän ja sidotaan nuo sun kengännauhat. Ja ota pois suusta se kadulta löytämäsi purukumi.” Niin, espanjaksi mä olen vähän sellainen toisenlainen frendi. El Gran Retardo. Mun kaverit varmaan kutsuvat mua tuolla nimellä, kun en ole paikalla.

Tämänkertaisessa musiikkinäytteessä tiivistyy nyt se, mitä olen yrittänyt tässä sekavassa tekstissä sanoa. Kyseessä on argentiinalaisartisti Nestor En Bloquen hittibiisi, josta on tehty englanninkielinen käännös. Tai ainakin etäisesti tuo kieli muistuttaa englantia. Espanjalta se silti kyllä kuulostaa.

Musiikkityyliltään alla oleva kappale edustaa cumbiaa. Nimenomaan siis sen argentiinalaista versiota. Cumbia on äärimmäisen suosittua koko espanjankielisessä Amerikassa ja jokaisella maalla on siitä oma muunnelmansa. Ylipäätäänkin se on varsin mielenkiintoinen musiikkityyli. Tai ainakin mun mielestä, tuskinpa siitä muut nyt näin innoissaan ovat. Siitä huolimatta ajattelin palata cumbian pariin vielä seuraavassa blogitekstissä. Nyt keskityn vain pilkkaamaan argentiinalaisten kielitaitoa. Ihan niin kuin mä itse mitään kieltä kunnolla osaisin.

Mutta olkoon tämä siis Cumbia, osa yksi. Sitten tulee Cumbia Returns. Sen jälkeen Cumbia Forever. Ja sitten vielä Cumbia & Robin. Ehkä vielä Cumbia Begins ja Dark Cumbia. Suht väsynyttä läppää näyttää tulevan myös, että eiköhän tämä ollut tässä.

Pinnalla juuri nyt

Opiskelukiireiden vuoksi tämänkertainen blogiteksti tulee lyhyiden ajankohtaissähkeiden muodossa. Lyhyyden lisäksi ne ovat myös sekavia ja aiheeltaan tylsiä.

Kaupunkilaistuminen. Suolahden kaltaisen metropolin kasvattina mä tunnen itseni tässä kaupungissa välillä aika maalaiseksi. Tai en välillä, vaan koko ajan. Heinäpellon kahina vaan kuuluu, kun mä kävelen täällä. Musta tuli kuitenkin kaupunkilainen hetkessä, kun kohtasin bussissa jonkun jopa vielä itseäni maalaisemman. Sellainen vähän vanhempi täti astui sisään tiettyä reittiä kiertävään, numerolla varustettuun paikallisbussiin, ja neuvoi risteyksessä kuljettajaa, että ”Käänny tästä! Niin käänny tuonne, tuonne vasemmalle! Minä menen sinne!” Mutta eipä kääntynyt bussikuski ei. Selkeistä ohjeista huolimatta.

Globalisaatio. ”Niin onko tämä Eurooppa jossain Espanjan lähellä?” multa kysyttiin, kun juttelin erään kansan syvien rivien edustajan kanssa.  Eikä tuo kysymys kerro mistään tyhmyydestä, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei se paljon mainostettu globalisaatio ole vielä joka paikkaan ehtinyt. Kaikkien maapallo ei ole ihan niin pieni kuin esimerkiksi meidän eurooppalaisten.

Käytetty ehkäisyväline. Joku oli heittänyt sellaisen ikkunasta meidän talon sisäpihalle, joka toimii myös katutasossa asuvien terassina. Koska meidän asunnossa asuu nuoria ihmisiä, joiden elämäntehtävä on tietysti viskoa ehkäisyvälineitä ikkunoista, me saatiin asian johdosta taloyhtiön puheenjohtajan allekirjoittama kirje. Se oli kirjoitettu hienolle paperille oikein vanhan ajan kirjoituskoneella. Kirjeessä kerrottiin ”arvon vastaanottajalle” äärimmäisen viralliseen sävyyn, kuinka harmillisia taivaalta tipahtelevat käytetyt ehkäisyvälineet ovat. Kaikessa virallisuudessaan se kirje kuvaili kyseisen esineen inhottavuutta niin hauskasti, että mä taidan mennä ostamaan paketillisen näitä ehkäisyvälineitä, asettua tuohon ikkunalle ja alkaa tiputella niitä alas yksi kerrallaan. Jospa saataisiin vaikka lisää tuollaista huumoripostia.

Niin, kirjoitin sitten kokonaisen kappaleen pihalta löytyneestä kortsusta. Että oli varmaan antoisaa luettavaa. Mutta kuten kaikissa blogikirjoituksissani, koetan tälläkin kertaa peittää sisällön köyhyyttä musiikilla. Tänään vuorossa on reggae-sellaista. Alla olevan kappaleen esittää argentiinalaisen reggaen pioneeri Fidel Nadal. Uraa uurtavasta menneisyydestä huolimatta kyseinen herra on viime vuosina tehnyt varsin kaupallista musiikkia, ja nyt kaikki syyttävät sitä sielun myymisestä Babylonille. Että ei se ole helppoa rastamiehenkään elämä.

Hei läski!

Eri kulttuureissa on erilaisia tapoja. Joo-o, uskokaa tai älkää. Ihan itse tein tuon havainnon. Joku voisi pitää sitä aika luonnollisena asiana, josta on turha sen kummemmin vaahdota. Mutta ehei, minäpä täytän internetiä kirjoittamalla useamman kappaleen tällaisesta itsestäänselvyydestä.

Mä olen nyt muutaman kuukauden ajan totutellut paikalliseen tapakulttuuriin. Ja ei tässä nyt vielä ihan niin kuin kala vedessä olla. Enemmänkin kuin kala ilmassa. Tai tulessa. Tai jossain muussa aivan totaalisen vieraassa elementissä. Mutta koska mä yritän epätoivoisen nolosti olla argentiinalaisempi kuin itse argentiinalaiset, mä matkin parhaani mukaan paikallisten käyttäytymistä.

Suomeen palatessani mä haluaisin jatkaa tätä argentiinalaisittain käyttäytymistä. En siksi, että olisin siihen tottunut, vaan lähinnä korostaakseni, että sitä on tullut oltua vähän ulkomailla. Jotkut paikalliset tavat kuitenkin istuvat suhteellisen huonosti suomalaiseen kulttuuriin. Vaikka joku asia olisi täällä täysin normaalia ja hyväksyttävää, Suomessa se ei sitä ole. Ja tietysti toisinpäin. Nämä ne kai ovat nyt sitten niitä paljon puhuttuja kulttuurieroja.

Yksi paikallisen tapakulttuurin kulmakivi on esimerkiksi poskisuudelma. Täällä se on tavallinen tapa tervehtiä, myös miesten kesken. Mutta jos mä nyt syöksyn hieromaan poskeani kavereideni naamaa vasten, kun palaan kotiin, niin ei varmaan ole mikään great success. Naisetkaan siitä tuskin innostuisivat, ja miehet vielä vähemmän. Otso meni Argentiinaan ja tuli homona takaisin, ne ajattelisivat. Tai miettikää nyt, jos menee vaikka johonkin työhaastatteluun ja koettaa poskisuudelman muodossa hakea läheisyyttä joltain jäykältä pukuäijältä. Nyrkistähän siinä saa.

Toinen hauska tapa, joka kuuluu niin Argentiinan kuin monen muunkin Latinalaisen Amerikan maan kulttuuriin, on se, että ihmisiä saa täällä kutsua läskeiksi. Lihavaa tarkoittava espanjankielinen sana ”gordo” ei ole millään tavalla negatiivinen, vaan sitä käytetään yleisesti vaikka nimen sijasta. Vähän pulleammalle kaverille voi siis aivan hyvin sanoa, että ”Che, gordo!” tai käyttää jopa tuttavallista hellittelymuotoa ”gordito”. Voisinhan mä tietysti myös Suomeen palatessani yrittää ottaa kontaktia kavereihini huutamalla, että ”Hei läski!”. Tai oikein rakasta ja läheistä kaveria saattaisin kutsua jopa ”pikku läskikasaksi”. Vaan eipä olisi mulla enää paljon kavereita sen jälkeen, ei laihoja eikä lihavia. Otso meni Argentiinaan ja tuli mulkkuna takaisin, ne ajattelisivat.

Näiden tapojen lisäksi mä olen kiinnittänyt huomiota niin sanottuun machismoon, joka tässä yhteiskunnassa elää ja voi hyvin. Kaiken inhimillisen tiedon lähde Wikipedia määrittelee machismon yksinkertaisesti ylikorostuneeksi maskuliinisuudeksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että täällä on aivan normaalia, että miehet huutelevat ja viheltelevät naisen kävellessä ohi. Joku saattaa jopa kulkea hetken perässä ja ladella mitä kekseliäimpiä kohteliaisuuksia. Ne läpät ovat oikeasti aivan uskomattomia. Täällä asuva suomalainen kaveri kertoi esimerkiksi, että oli saanut kuulla olevansa ”herkullisempi kuin perhepaisti”.

Mutta entäs sitten, jos mä Suomessa seurailisin naisia ja huutelisin niille, että ne ovat maukkaampia kuin marjakiisseli tai kuumempia kuin karjalanpiirakka? Ei taitaisi juuri naisihmisiltä arvostusta herua. Otso meni Argentiinaan ja tuli ällöttävänä perverssinä takaisin, ne ajattelisivat. Murhaavien katseiden ja poskea vasten iskeytyvien kämmenien lisäksi mut palkittaisiin korkeintaan tuomiolla seksuaalirikoksesta.

Niin että ei kai tässä auta kuin palata Suomeen ja käyttäytyä niin kuin Suomessa käyttäydytään. Olla hiljaa ja juoda kaljaa. Siinä on muuten ihan oikeasti asia, jota mä olen täällä muutamaan otteeseen kaivannut. Siis sitä, että voi kaljalla käydessä tuijottaa seinää kaverin tuijottaessa vastakkaista seinää. Täällä hiljaa oleminen tarkoittaa, että sulla on joku hätänä.

No joo, sitten musiikkia. Tämänkertainen biisi ei liity kyllä nyt mitenkään edeltävään aiheeseen. Ja kaiken lisäksi se on vielä huono. Mutta jos näiden musiikkinäytteiden tarkoituksena on heijastella paikallista kulttuuria, niin sen tuo kappale kyllä tekee. Kyseessä on nimittäin tyyliltään ja aiheeltaan niin tyypillinen latinalaisamerikkalainen musiikkiesitys kuin vaan voi olla. Siinä herkkä latinohurmuri, tällä kertaa venezuelalainen Carlos Baute, laulaa rakkaudesta. Jos täällä kuuntelee radiota, niin tuntuu, että tuo sama biisi soi vähintään sen kymmenen kertaa peräkkäin.

Kun ette kuitenkaan jaksa katsoa tuota videota, niin referoin tässä teille lyhyesti sen tapahtumat. Se kertoo koskettavan tarinan naisen näköisestä miehestä, joka yrittää vongata orpojen lasten kanssa työskentelevältä latinomisulta. Tästä syystä se hengaa niiden lasten kanssa ja esittää niiden kaveria. Ja jotta vonkausteho olisi suurempi, videon orpolapset ovat tietysti vielä tummaihoisia. Lopulta sitä naista ei kuitenkaan tuo jätkä juuri kiinnosta. Sinne se jää sitten pettyneenä ajattelemaan, että ”Voi vitun orpolapset, ollu teistäkään mitään hyötyä.” Sen jälkeen tarinamme päähenkilö hyppää moottoripyörän selkään ja ajaa pois, varmaan seuraavaan orpokotiin vonkaamaan.

Viisumista ja viisumittomuudesta

Sekalaisen avautumisen lisäksi tällä mun blogilla on myös käytännönläheisempi tarkoitus. Tai ainakin pitäisi olla. Korvaan tällä nimittäin kaikilta Jyväskylän yliopiston vaihto-opiskelijoilta vaadittavan vaihtoraportin.

Jotta tällainen vaihtoraportin virkaa ajava blogi olisi mahdollisimman hyödyllinen ja informatiivinen tulevien vaihtareiden kannalta, yliopiston kansainvälisten palveluiden toimisto antaa ohjeita siitä, mitä aiheita blogitekstien pitäisi käsitellä. Kansainvälisten palveluiden nettisivuilla törmäsin listaan, jossa kehotettiin ystävällisesti kirjoittamaan niin kursseista, niille ilmoittautumisesta, opintosuunnitelmasta kuin opiskelukäytännöistä yleensäkin, sekä kielivalmentautumisesta, matkajärjestelyistä, asunnon hankkimisesta ja opiskelijaviisumista. Ja about vielä sadasta muusta yhtä mielenkiintoisesta aiheesta.

Noita aikaisempia blogitekstejäni silmäillessä huomasin, että edellä mainittujen turhuuksien sijaan mun blogi on keskittynyt lähinnä musiikkiin, pukeutumiseen, homoihin ja argentiinalaisille vittuiluun. Sekä muka-ironiaan verhottuun itsensä korostamiseen ja muuhun pätemiseen. Niin että siellä ollaan varmaan kansainvälisissä palveluissa tosi ylpeitä tästä tietomäärästä, jonka mä tarjoan tuleville vaihtoonlähtijöille.

Mutta nyt, arvon kansainväliset palvelut, tulevat vaihtarit ja muut hyödyllisen tiedon ystävät, ajattelin kirjoittaa muutaman rivin noista viisumiasioista. Koska mitäpä sitä turhaan minkään lähetystön puoleen kääntymään, kun voi käyttää tiedonlähteenä jonkun random-jätkän sekavia blogiraapustuksia.

Kun hankkii argentiinalaista opiskelijaviisumia, on tietysti ensin hyvä tietää, mitä asiakirjoja viisumiprosessissa tarvitaan. Ne käydään kattavasti läpi vaihtoyliopiston perehdytystilaisuudessa. Viisumia hakevalla pitäisi olla esittää syntymätodistus, opiskelijatodistus, rikosrekisteriote niin Argentiinasta kuin kotimaastakin ja tietysti vielä passi. Ja ehkä vielä jotain muitakin todistuksia, riippuen siitä, millainen päivä maahanmuuttoviraston virkailijalla sattuu olemaan. Sitten vielä kopiot noista kaikista. Se, että kopioi sen passin ainoan tärkeän sivun, ei muuten riitä, vaan joka ikisestä passin sivusta on oltava erillinen kopio.

Seuraava vaihe onkin sitten se, että koko homma alkaa vituttaa ja noiden papereiden pyörittelyyn hajoaa jo etukäteen. Varsinkin, kun koko lystistä joutuisi vielä maksamaan jotain 60 euroa. Niinpä mäkin sitten vaan nyökyttelin päätäni yliopistolla ja sanoin, että ”joo, okei, seeelvä, asia kunnossa”, mutta jätin viisumin kylmästi hankkimatta. Koska mä olen niin kova jätkä. Uhmaan auktoriteetteja kuin yläaste-ikäinen.

Vaikka kovista esitänkin, mä olen oikeasti salaa niin tunnollinen, etten edes pystyisi jättämään noita oleskelulupa-asioita hoitamatta, vaikka yrittäisin. Maahanmuuttovirastossa jonottamista miellyttävämpi tapa on kuitenkin poistua hetkeksi maan rajojen ulkopuolelle. Varteenotettava vaihtoehto on esimerkiksi Uruguay, jossa mekin tuossa viikonloppuna käytiin. Takaisin Argentiinaan palatessa sulle lyödään uusi turistileima passiin, eikä sua karkoteta maasta ainakaan seuraavaan 90 päivään.

Lähin leimanhankkimiskohde Uruguayn puolella on pieni kaupunki nimeltään Colonia. Se sijaitsee tuossa merenlahden vastakkaisella rannalla, tunnin lauttamatkan päässä. Siis vähän niin kuin Tallinnassa kävisi. Paitsi että hiukan vähemmän nuo ihmiset vaikuttivat kantavan viinaa sieltä.

Colonia on unelias, tai suorastaan pienessä koomassa oleva siirtomaahenkinen kylä. Sen suurimpia turistinähtävyyksiä ovat yksi viiden tähden hotelli ja Uruguayn kolmanneksi suurin laukkarata. Tästä huolimatta kaupunkia kiertää turistibussi puolen tunnin välein, ja matkailuinfoja on joka kadunkulmassa. Colonia onkin kai tietynlainen turismin loinen, joka imee matkailijoita isännästään Buenos Airesista. Kylläpä oli kauniisti sanottu. Uruguaylaiset varmaan arvostaisivat tuota luonnehdintaa.

Rauhallisuutensa takia Colonia oli kuitenkin äärimmäisen hyvää vaihtelua Buenos Airesin kaaokseen verrattuna. Se oli mulle nyt muutamaan kuukauteen ensimmäinen paikka, jossa oli oikeasti hiljaista. Alla on muutama kuva paikallisesta meiningistä. Tai oikeastaan sen puutteesta.

Niillä on talossa kuumaa vettä. Je ne haluavat kertoa sen myös muille.

Villiä on joo.

Korostaakseni sitä, että olen nyt viettänyt jopa yhden kokonaisen päivän Uruguayssa, laitan tähän vielä uruguaylaista musiikkiakin. (En muuten varmaan kertaakaan tätä tekstiä kirjoittaessani kirjoittanut sanoja ”Uruguay” tai ”uruguaylainen” ekalla oikein. Loppuvokaalit osoittautuivat ylivoimaisiksi joka kerta.) Joka tapauksessa, kun koetin miettiä tuntemiani uruguyaayuuayyualaisia artisteja tai bändejä, listasta tuli aika lyhyt. El Cuarteto de Nos -nimiseen yhtyeeseen olen täällä kuitenkin törmännyt. Vaikuttaa olevan aika helposti lähestyttävää rock-musiikkia. Jos tietäisin jotain tuosta bändistä, kertoisin teille enemmänkin. Mutta nyt ei auta kuin antaa musiikin puhua puolestaan.

Kattava tutkielma argentiinalaisesta kansanluonteesta

1. Johdanto

Tässä tutkielmassa perehdyn argentiinalaisten ihmisten luonteeseen ja muodostan siitä yleistyksen, joka pitää paikkansa kaikissa tilanteissa ja kaikkien yksilöiden suhteen. Vieraita kulttuureja koskevat yleistykset ovat erityisen tärkeitä siksi, että voisimme muodostaa stereotypioita ihmisistä ja tuomita heidät jo etukäteen niiden perusteella. Koska kosketukseni paikalliseen kulttuuriin on kestoltaan jo varsin pitkä, lähes kolmen kuukauden mittainen, koen olevani yksi pätevimmistä henkilöistä tekemään tällaisen yhteenvedon. Haluan kiittää Jyväskylän yliopistoa siitä, että minulle on tarjottu mahdollisuus käyttää aikaani näinkin hyödylliseen toimintaan.

2. Argentiinalainen ihmisperseys

Kulttuurista vertaisryhmää haastatellessa on tullut esille, että argentiinalaisia pidetään muualla Latinalaisessa Amerikassa niin sanottuina ihmisperseinä. Myös termi ”mulkku” on varsin kuvaava. Argentiinalaisten nähdään käyttäytyvän ylimielisesti ja pitävän itseään muita parempina, mikä tulee esiin erityisesti heidän vieraillessaan muualla espanjankielisessä Amerikassa. Argentiinalaisen kulttuurin keskellä elävänä eurooppalaisena minun on toki vaikea arvioida tätä ihmisyyden ja perseyden suhdetta, mutta jollei nyt ylimielisyys, niin ainakin tietynlainen vahva omanarvontunto on täällä nähtävissä.

Omanarvontunnon juuret vaikuttavat olevan lähihistoriassa. Jos Dickensin romaanissa orpolapsi Pipillä oli edessään loistava tulevaisuus, Argentiinalla tämä loistava tulevaisuus on puolestaan takanapäin. Vielä ennen toista maailmansotaa Argentiina oli yksi maailman potentiaalisimmista talouksista, joka kilpaili valta-asemasta Yhdysvaltojen kanssa. Tämän jälkeen, tieteellisin termein ilmaistuna, kaikki menikin ihan päin vittua. Nykyisin suuruuden aikakausi on auttamattomasti ohi, mutta muisto ajoista, jolloin Argentiinan jalkoihin jäivät kaikki muut Latinalaisen Amerikan maat, tuntuu elävän ihmisten mielissä. Lisäksi häpeä, joka aiheutuu asioiden kollektiivisesta ryssimisestä, lisää nähdäkseni tarvetta oman aseman korostamiseen.

3. Ylävireinen yhteiskunta

Omanarvontunteen lisäksi myös muut tunteet näyttävät olevan vahvasti läsnä paikallisessa yhteiskunnassa. Ei ole niin pientä asiaa, ettei siihen voisi reagoida suurella tunteella. Oli kyse sitten pilaantuneesta hedelmästä supermarketissa tai kurssikaverin väärästä mielipiteestä yliopistolla, paikallisiin tapoihin kuuluu esittää asiansa kovaan ääneen ja tosissaan. Kun taksinkuljettaja puolestaan joutuu kanssa-autoilijan kiilaamaksi, toistuvan raivokas äänitorven käyttö ei riitä. Sen lisäksi tilanne vaati toisen auton rinnalle kiihdyttämistä, ikkunan avaamista ja tapaamisajan sopimista, jotta asia voitaisiin ratkaista fyysisen väkivallan keinoin.

Ylipäätäänkin vaikuttaa, että tunteikkuutta suositaan argentiinalaisessa kulttuurissa. Television uutislähetykset esimerkiksi soittavat lento-onnettomuuksista, tsunameista tai terroristijohtajien murhista kertovien uutistensa taustalla dramaattista patarumpumusiikkia, ettei kenellekään vaan jäisi tilanteen vakavuus epäselväksi.

Tuntuukin, kuin koko yhteiskunta ihmisineen olisi tietyllä tapaa ylävireessä. Pieniinkin ärsykkeisiin reagoidaan tavalla, joka suomalaisen silmissä vaikuttaa yliampuvalta, jopa liioittelevalta. Silloinkin, kun tunteet pysyvät pinnan alla, ne ovat hetkellä millä hyvänsä valmiita räjähtämään esiin. Akateemisessa tutkimuskirjallisuudessa argentiinalaisia onkin luonnehdittu ”aivan saatananmoisiksi dramaqueeneiksi”. Herkkyys tunteikkaaseen reagointiin pätee tietysti myös positiivisiin tunteisiin, mutta koska tämä puoli asiasta voisi häiritä yksipuolisen stereotypian muodostamista, en käsittele sitä lainkaan.

4. Tango tunteiden tulkkina

Paikallinen tunteikkuus ruumiillistuu argentiinalaisen kulttuurin kivijalassa, tangossa. Se kuvastaa hyvin sitä ilmapiiriä, joka tämänkin kaupungin kaduilla on aistittavissa. Jo edesmenneellä tangon supertähdellä, Roberto Goyenechella, on esimerkiksi ihailtava kyky käydä läpi koko inhimillisten tunteiden kirjo vajaassa kolmessa minuutissa (Liite 1). Ja kuten tyyliin kuuluu, kappaleen lopussa normaali tunneskaala ei tahdo edes riittää.

Perinteinen tango on nykyään saanut rinnalleen myös moderneja muunnoksia. Nuoremman kansanosan suosima Bajofondo päivittää tangon äänimaailmaa yhdistämällä sen elektroniseen musiikkiin (Liite 2). Vaikka kappaleessa onkin vähemmän paatosta kuin vanhanajan tangossa, ei sitä visualisoivasta videosta ainakaan latausta puutu.

5. Johtopäätökset

Jos tieteellisen tutkimuksen tavoitteena pidetään sitä, että se lähestyy totuutta, voin hyvillä mielin todeta, että tarkastelemani aiheen suhteen totuus on nyt saavutettu. Vankkaan kokemukseen ja vivahteikkaaseen analyysiin perustuva tutkielmani ei jätä sijaa epäilyksille tai poikkeuksille. Johtopäätökseni on, että jokainen argentiinalainen on tangoa kuunteleva, ylitunteellinen mulkvisti. Aivan kuten jokainen suomalainen on itsemurhaa hautova, pontikkaa keittelevä, saunassa tovereitaan puukottava tuppisuu.

Liite 1

Liite 2

Jytkyjä, rillausta ja ilmaveivejä

Tiedättekö, kun jotkut asiat ja tunteet ovat niin sidottuja tiettyyn kulttuuriin, että niitä on kyseistä kulttuuria tuntemattomalle lähes mahdoton selittää. No tiedätte varmaan, mutta kerron sen silti niin kuin tämä olisi jokin vuosisadan oivallus.

Täällä ollessani, erityisesti viime päivien aikana, mä olen törmännyt tähän ongelmaan useamman kerran. Mä olen yrittänyt kertoa ihmisille meille suomalaisille tärkeistä tapahtumista, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Sanat eivät tunnu riittävän, kun pitäisi kuvailla asioiden merkitystä. Eikä tässä nyt ole kyse mistään kielitaito-ongelmista. Tapahtumat voi kyllä raportoida vaikka kuinka tarkkaan, mutta sitä, mitä ne tietyssä kulttuurissa tarkoittaa, sitä tunnetta, mikä niihin liittyy, on vaikeampi saada välitettyä. Ulkopuolisen silmin asiat näyttävät väkisinkin erilaisilta.

Koetin esimerkiksi purkaa sisälläni vellovaa maailmantuskaa täällä viime kuun vaalien jälkeen. Mutta miten sä sen kaiken nyt selität? ”No tota, meillä kävi nyt Suomessa sillä lailla, että puolueiden valtasuhteet eduskuntavaaleissa vähän MUUTTUI. Nii-in kuule, ihan oikeasti. Usko tai älä. Sellainen puolue, joka ennen sai aika vähän ääniä, saikin nyt paljon ääniä. Tuli sellainen iso jytky, tiedätkö? Jytky!” Jos joku teistä muuten tietää, miten sanoa ”jytky” espanjaksi, niin kertokaa ihmeessä. Ei ollut mun sanakirjassa.

Myös seuratessani Euroviisuja, tätä jokaisen tosimiehen suosikkitapahtumaa, yritin jakaa fiiliksiäni kanssaihmisten kanssa. Kun sen kilpailun ideaa koetti puhtaan informatiivisesti käydä läpi, niin eihän se erityisen hohdokkaalta kuulostanut. ”No niin no kun meillä on tämmöinen laulukilpailu, johon jokainen Euroopan maa tekee aivan sysipaskan biisin ja esittää sen sitten päätäsärkevän yliampuvan koreografian kera. Sitten koko Eurooppa äänestää ja lopuksi sen voittaa joku Aasian maa. Niin että sitä mä tässä aivan innoissani katson.”

Ja sitten vielä tämä jääkiekko. Kun mä olin huutanut täällä suoraa huutoa ja tehostanut sanomaani vielä alkukantaisin tanssiliikkein, tunsin tarvetta hieman avata käyttäytymistäni. Tai en oikeastaan edes tuntenut, mutta sosiaaliset normit kai vähän vaatii tekemään niin. Meinasin kyllä jo luovuttaa, kun piti lähteä liikkeelle siitä, mitä on jääkiekko. ”Niin siis kun se on sellainen urheilulaji, jota pelaa ehkä kuusi maata maailmassa tosissaan, ja kun me voitetaan ne viisi muuta, niin mä ja muut suomalaiset seotaan onnesta. Sitten viikon päästä me taas palataan paikallemme sinne itsemurhatilaston kärkeen. Mutta ny rillataan! Ymmärrätkö? Juti rillaa. Ja Mikke heittää ilmaveivejä, Pasikin joskus.” Hehkutuksesta huolimatta en oikein saanut vastakaikua riemulleni, eikä ketään huvittanut lähteä täällä torille mun kanssa.  

Tajusin tässä välkkynä kaverina, että tämä vaikeus ymmärtää kulttuurisidonnaisia tunteita toimii kyllä myös toiseen suuntaan. Eivät ne ole vain ulkomaalaiset, jotka eivät täysin pysty ymmärtämään suomalaista mielenmaisemaa. Vaikka mä opin täällä paljon paikallisesta kulttuurista, tämä maa on täynnä asioita, joiden merkitystä ja joiden syvintä olemusta mä en voi ymmärtää. Suomeen tullessani mä en tietenkään kerro tätä, vaan käyttäydyn ylimielisesti ja olen tietävinäni kaiken Argentiinasta.

Vaikka erilaiset kulttuurit ihmisiä erottavatkin, onneksi musiikki yhdistää. ”Musiikki yhdistää”, voi jeesus mikä latteus. Mutta ei välitetä siitä, vaan keskitytään tämänkertaiseen musiikkinäytteeseen, joka tulee meksikolaiselta bändiltä nimeltä Zoé. Alle valikoituneessa biisissä on mukana myös nouseva espanjalaistähti Anni B Sweet valloittavalla espanjalaisaksentillaan. Tai ainakin pari vuotta sitten tuo tyttö oli nouseva tähti, viime aikojen suunnasta en jaksanut ottaa selvää. Oli miten oli, kyseinen meksikolaisorkesteri ei mun mielestä ole edes ihan huono. Tämän tyylistä soitantaa vaan kuulee täällä aika harvoin. Radioissa ja musiikkikanavilla tällaiset bändit tuntuvat hukkuvan perinteisen latinohumpan ja muun rintakarvoilla kuorrutetun musiikin sekaan.

Mummojen Pariisi

Tulin tuossa juuri yliopistolta kotiin. Parin kilometrin matka bussilla kesti sellaisen tunnin. Siinä sitä oli taas aikaa miettiä elämän tarkoitusta. Tai olisi ollut, mutta mä keskityin lähinnä arvioimaan ihmisten pukeutumista, mikä on toki paljon tärkeämpää.

Mä olen ymmärtänyt, että Buenos Airesia pidetään jonkinlaisena muodin keskuksena täällä Latinalaisessa Amerikassa. Usein tätä kaupunkia kuuleekin kutsuttavan Etelä-Amerikan Pariisiksi. Se on kyllä totta, että ulkonäöllä on painoarvoa paikallisessa kulttuurissa. Tämä näkyy muun muassa anorektikkojen suuressa määrässä ja lehtien sivuja täyttävissä kauneusleikkausmainoksissa.

Vaikka ulkoiseen olemukseen huomiota kiinnitetäänkin, siitä muodikkuudesta mä en ole ihan vakuuttunut. Tai no enhän mä kyllä edes tiedä, mikä on muodikasta ja mikä ei. En kuitenkaan anna tietämättömyyteni tälläkään kertaa estää mua tuomitsemasta ja tekemästä ei-juuri-mihinkään perustuvia johtopäätöksiä. Joka tapauksessa, uusimpien muotivirtausten sijaan katukuvassa näkee lähinnä perusfarkkuja, lenkkareita ja futisjoukkueiden pelipaitoja. Ja takatukkia. Sellaisen määrän takatukkia, että se koettelee jo todennäköisyyksien lakeja. Miehillä yleistä on myös sellainen tarjoilijatyyli: valkoinen, vähän reilun kokoinen kauluspaita työnnettynä mustiin suoriin housuihin. Tarjotin ja muistivihko enää vain puuttuu.

Yksi ihmisryhmä täällä pistää silmään poikkeuksellisella tyylikkyydellään. Nimittäin nuo jo kypsään ikään ehtineet kansalaiset. Kadulla vastaan tulee toinen toistaan siistimmin pukeutuneita vanhuksia. Jos tämä kaupunki jonkun muodin keskus on, niin varmaankin sitten eläkeläismuodin. Ei Etelä-Amerikan, vaan mummojen Pariisi.

Mummojen lisäksi mä olen katsellut niin sanottujen nuorisovaateliikkeiden näyteikkunoita. En ole kuitenkaan löytänyt montaa, johon tekisi mieli astua sisään. Eivät ne vaatteet nyt itsessään mitenkään hirvittäviä ole, tyyli vaan on näillä leveysasteilla vähän toisenlainen.  Esimerkiksi mun suosimiin, ah niin miehekkäisiin pillifarkkuihin törmää täällä aika harvoin. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella ne on paikallisessa kulttuurissa varattu lähinnä seksuaalivähemmistön, kansankielellä siis homojen, käyttöön. Tästä seuraa se, että mun jo ennestään hintahtava pukeutuminen on täällä vielä asteen hintahtavampaa.

Ennen kuin lähdin tänne, meidän alakerran eläköitynyt lähetyssaarnaaja yritti muuten perehdyttää mua paikalliseen kulttuuriin kertomalla, että Buenos Aires on täynnä häikäilemättömiä homoja. Nimenomaan siis häikäilemättömiä. On kuulemma turmellus levinnyt kaupunkiin. No mähän sitten tänne tullessani odotin jos jonkinlaisia irstaita katseita, korvaan työnnettyjä kieliä ja kuumottavia kosketuksia. Nyt täytyy kyllä lähettää alakerran saarnamiehelle sellaisia terveisiä, että mitään noista en ole, ikävä kyllä, saanut kokea. Homot on ollut harvassa, ja niiden osoittama häikäilemättömyys vielä harvemmassa. Ei siis huolta, arvon naapuri, turmelluksen vastaista taistelua ei ole vielä hävitty.

Ulkonäön merkityksestä saa rakennettua suhteellisen väkinäisen aasinsillan alla olevaan biisiin. Kyseessä on Argentiinan Tove Janssonin, María Elena Walshin kirjoittama Manuelita, joka lienee tämän maan tunnetuin lastenlaulu.  Siinä Manuelita-niminen kilpikonna lähtee nyt ihan sinne aitoon ja oikeaan Parisiin tullakseen kauniimmaksi. Siksi, että saisi kylän poikakilpikonnan, joka muuten näyttää lievästi jälkeenjääneeltä, rakastumaan itseensä. Ensin mä mietin, että siinäpä sitä opetetaan lapsille terveitä arvoja siitä, mitä miehen, tai siis kilpikonnan saamiseksi pitää tehdä, mutta lopussa Manuelita onneksi kelpaa kylän apukoululaiselle ihan omana itsenään.

Kolikoista

Koska mulla on asiat täällä ihan hyvin, vetelen ajankulukseni herneitä nenään pienistä asioista. Tällä kertaa haluaisin avautua teille niinkin massiivisesta ja maailmanjärjestystä uhkaavasta ongelmasta kuin tämän kaupungin kolikkotilanteesta.

Niitä kolikoita ei täällä nimittäin ole. Ei ainakaan tarpeeksi. Kioskit, kaupat ja muut liikkeet, ihmisistä puhumattakaan, kärsivät kroonisesta kolikkopulasta. Kaupassa ne antavat sulle mieluummin liikaa vaihtorahaa seteleinä, kun luopuvat kolikoistaan. Pääsyyllinen tähän lienee kaupungin joukkoliikenne, tarkemmin sanottuna paikallisbussit. Busseissa matka nimittäin maksetaan pieneen automaattiin, joka ottaa vastaan ainoastaan kolikoita. Pikkurahat siis häviävät näiden masiinoiden uumeniin.

Mutta mitä helvettiä niille kolikoille sitten tapahtuu? Kysynpä vaan. Buenos Airesin alueella asuu 14 miljoonaa ihmistä, joista aika suuri osa käyttää busseja päivittäin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa sitä, että bussifirmat keräävät miljoonia, elleivät jopa kymmeniä miljoonia kolikoita joka päivä. Siis joka päivä. Jossainhan niiden täytyy olla. Mutta ei mun lompakossa ainakaan. Mä olen kyllä kuullut huhuja kolikoiden pimeästä katukaupasta, jossa akuutissa kolikontarpeessa oleville diilataan kadunkulmassa peson kolikoita kahden peson seteliä vastaan.

Ratkaistakseni ongelman mä olen käynyt pankissa kolikoita vaihtamassa. Marssin sisään vähän isomman setelin kanssa, ja paikalliseen kulttuuriin lähes rituaalinomaisesti kuuluvan puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen saan pussillisen kolikoita, josta pidän kiinni kuin kalleimmasta aarteesta. Kaupassa, kun kassaneiti kysyy kolikoita voidakseen antaa vaihtorahan seteleinä, niin en varmasti anna. En edes vittuillakseni.

Vaikka tästä kaikesta ahdistuneena vietänkin unettomia öitä ja pyörin sängynpohjalla kolikkovitutuksessani, pystyin kuitenkin keräämään itseni ja toteuttamaan eilen yhden suhteellisen pitkäaikaisen unelman. (Word muuten kehottaa mua ystävällisesti tarkistamaan, sopiiko sana ”kolikkovitutus” kirjoittamani tekstin tyyliin. Tarkistin, ja näyttää se sopivan.) Joka tapauksessa kävin siis katsomassa yhden maailmankaikkeuden hienoimman jalkapalloseuran, Boca Juniorsin, pelin niiden kotistadionilla. Meininki oli aikamoinen ja porukkaa oli kuin Saipan pelissä, paitsi että about 45 000 enemmän. Nyt mä sitten huomaan, että eipä mulla tästä juuri muuta sanottavaa ole. Tämänkin kertomisessa taustamotivaationa toimii siis ehtymätön haluni päteä.

No sellaisen huomion ehdin siinä peliä katsellessa tekemään, että se niiden stadion oli jännän epäsymmetrisesti rakennettu. Yksi sivu ei ihan istunut muuhun arkkitehtuuriin. Se kuulemma johtuu siitä, että viimeistä katsomoa rakennettaessa huomattiin, ettei se mahdukaan sille varattuun tilaan. Toi kuvaa jotenkin niin hyvin paikallista meininkiä. Arkkitehtikin veti vähän sinnepäin, más o menos -asenteella. Kaljanhimoissani jouduin toteamaan myös sen, että olutta tahi muuta alkoholia siellä ei myyty ollenkaan. Sen mä kyllä oikeastaan ymmärrän.  Jos sitä puhdasta kaaosta huokuvaa ihmisjoukkoa olisi vielä kannustettu alkoholilla, niin kyllä siinä jo helvetin portteja raoteltaisiin.

Musiikki tulee tällä kertaa Bocan kannattajien laulamana, tai oikeastaan huutamana ja muuten mölisemänä. Alla olevan fiilistelyvideon näyttää kuvanneen itse Wolverine. Hyvällä tahdolla siitä voi löytää, pulisonkien lisäksi, myös musikaalisia ulottuvuuksia.

Hogar dulce hogar

Eli home sweet home. Koti makea koti. Tai en mä tiedä, voiko tätä vielä kodiksi kutsua, mutta kyllä mä tunsin palaavani paikkaan, joka ainakin jossain määrin tuntuu tutulta. Chilen reissu siis takana, ja sehän oli erittäin jees kokemus. Vietin aikaani pääosin Santiagossa, joka koostaan huolimatta vaikutti aika rennolta ja rauhalliselta paikalta, ainakin Buenos Airesiin verrattuna. Sellaisia kadunkulmissa seisoskelevia, suhteellisen kuumottavia huppupäitä oli kanssa vähemmän. Kävin myös Tyynenmeren rannalla Valparaísossa, maanjäristysten ja merirosvojen muutamaan kertaan tuhoamassa satamakaupungissa. Se oli kyllä kaikin puolin hämmästyttävä paikka, yhtä aikaa sekä yksi kauneimmista että rumimmista näkemistäni kaupungeista.

Koska mä näiden muutaman päivän jälkeen tunnen tietysti olevani yksi johtavista Chile-asiantuntijoista, mun tekisi mieli yrittää tiivistää tässä nyt kaikki olennainen chileläisestä kansanluonteesta, kulttuurista ja yhteiskunnasta.  Lienee kuitenkin parempi, että jätän sen tekemättä. Sen sijaan saatte nauttia perinteisen tylsistä kaupunkikuvista, joita on muutama tuossa alla. Mielellään olisin laittanut kuvia enemmän ja monipuolisemmin, mutta mun kamerasta loppui akku jo ensimmäisenä päivänä, ja eihän mulla tietenkään ollut laturia mukana. Voi sitä vitutuksen määrää. Kai mä sitten ajattelin, että näitä nykyajan elektroniikkavehkeitä voi ladata vaikka ajatuksen voimalla. Vaan eipä voi. Erityisesti Valparaíso olisi ansainnut tulla tallennetuksi kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. No, onneksi on interwebbi.

No tämä ei kyllä ole kaupunkikuva. Se on vuoristokuva.

Alkuasukkaita

Tuolla horisontissa ei muuten ole pilvistä, vaan saasteista.

Vaikka täällä Etelä-Amerikassa maata vaihtaisikin, onneksi on jotain pysyvää. Nimittäin reggaeton-musiikki. Siis ihan oikeasti sitä on kaikkialla. Kun kävelee kadulla, se työntyy aivoihin kahviloista, kioskeista, kotien ikkunoista ja ohi ajavista amisautoista. Tai en mä tiedä, ovatko ne amiksia täällä, jotain niiden aatetovereita kuitenkin. Paikalliset diskoteekit soittavat alkuillasta yleismaailmallista hittimusaa, mutta heti kun paikka täytyy, niin reggaeton-biitti alkaa jauhaa. Ihan rentoa ja rytmikästä musaahan se on, mutta siinä vaiheessa, kun melko puuduttavia reggaeton-biisejä on tanssilattialla takana se viisitoista, alkaa tällaisen hillittyyn lantionkäyttöön tottuneen suomalaisen aseet olla aika vähissä. Reggaetonin keskeinen viesti tuntuu olevan suhteellisen yksinkertainen, lyriikoissa keskitytään lähinnä naisiin ja tarpeeseen saada sellainen/sellaista.

Alla on nyt ihan kaksin verroin tätä herkkua. Reggaetonia siis, ei naisia. Nimimerkeillä Wisin ja Yandel esiintyvät herrasmiehet tulevat reggaetonin kehdosta, Puerto Ricosta ja ovat tällä hetkellä melkoisen suosittuja koko läntisellä pallonpuoliskolla. Daddy Yankee taas tunnetaan kai tämän mantereen ulkopuolellakin. Sitä mä en vaan taas ymmärrä, että jos ihminen saa ihan itse valita oman taiteilijanimensä, niin kuka hemmetti ottaa nimekseen ’Daddy Yankee’? Ja kuka hemmetti käyttää sanaa hemmetti? Mä en uskalla enää kiroilla kunnolla, kun tiedän, että meidän äiti lukee tätä.

Noissa videoissa kuultava Puerto Ricon espanja on muuten siitä hauskaa, että tietyissä kohdissa siinä korvataan ärrä l-kirjaimella. Ne sanoo siis esimerkiksi "el amol de mi vida". Se kuulostaa jotenkin vähän, no, kolmevuotiaalta.

Chileen

Kuten aika monessa muussakin maailmankolkassa, täällä on pääsiäisviikko eli Semana Santa meneillään. Sen kunniaksi mä olen lähdössä parin tunnin päästä Santiagoon, Chileen. Ihan vain sellainen nopea, vajaan viikon mittainen visiitti. Tai nopeaa siinä lienee kaikki muu paitsi bussimatkat, 21 tuntia suuntaansa. Jos jotain noissa puuduttavissa bussimatkoissa odotan, niin Andien ylitystä. Mä olen ymmärtänyt, että ne ovat vähän Laajavuorta korkeampia. Takaisin palailen ensi viikon alussa.

Ei kai mulla sitten muuta asiaa olekaan. Piti vaan päästä leveilemään reissulla. Tai no ehkä sen haluaisin teidän kanssa vielä jakaa, että tuossa mun huoneen seinällä vilisti just äsken isoin torakka mitä olen elämässäni nähnyt. Sellainen meikän etusormen pituinen. Tämä menee nyt taas mun vähemmän miehisten ominaisuuksien pitkään listaan, mutta hyi v***u nuo on ällöttäviä.

Reissun innostamana vielä vähän chileläistä musiikkia. Ainoa chileläinen bändi, jonka mä tiedän, on joskus takavuosina maltillista suosiota nauttinut La Ley. Sen lisäksi mä olen antanut itseni ymmärtää, että myös metalliorkesteri Slayerillä on chileläinen vokalisti, mutta en kai mä nyt tänne mitään Slayeria laita, jeesus sentään. Siispä La Leyllä mennään. Tämä biisi on kyllä aikamoista kuraa, mutta nopeasti tuotantoon perehdyttyäni jouduin toteamaan, että bändi on ollut vähän säästeliäs hyvien biisien suhteen. Tällä kertaa näiden kavereiden meriitiksi taitaakin jäädä se, että ne ovat Chilestä. Siitä vaan sitten tämän mainospuheen jälkeen kuuntelemaan.

Hitaasti mutta varmasti

Vielä en ole juurikaan Suomea ikävöinyt täällä ollessani. Ennen kuin tossa äskettäin, kun kävin hankkimassa opiskelijatodistusta yliopistolta. Siis sellaista paperia, jossa kaikessa yksinkertaisuudessaan lukisi, että mä opiskelen kyseisessä koulussa. Opiskelijapalveluissa Jyväskylässä vastaavan todistuksen hankkimisprosessi kestää kai jotain puoli minuuttia. Täällä vakiintunut käytäntö on lyhykäisyydessään seuraavanlainen:

Sä menet paikalliseen opiskelijatoimistoon, esität asian yhdellä tiskillä, josta saat vuoronumeron toiselle tiskille. About tunnin odotuksen jälkeen kerrot toiveesi uudestaan, täytät muutaman melko perusteellisen lomakkeen, jonka jälkeen sulle kerrotaan, että todistusta varten tarvitaan passi. Sulla ei ole sitä mukana, joten palaat seuraavana päivänä takaisin. Sama homma uudestaan, jonotukset, lomakkeet ja nyt myös se passi. Valmiin todistuksen voit hakea kolmen päivän päästä. Muutaman päivän päästä palaat opintotoimiston tiskille, jossa saat tietää, että sun todistusta ei voitu tehdä, koska olet vaihto-opiskelija. Sitten sä jonotat taas päästäksesi kysymään, josko olisi mahdollista saada sellainen todistus, jonka sulle VOI tehdä. Täytät lomakkeet vielä kerran, ja voilà, valmista on viiden päivän päästä. Ja silloinhan sä et tee sillä todistuksella enää mitään.

Noin yleisemminkin, asiat etenevät täällä vähän hitaammin. Mikä ei kyllä kulttuuristen stereotypioiden valossakaan ole mikään yllätys. Enkä mä ole yksin asian kanssa, vaan jokaisella täällä asuvalla lienee tästä jonkinlainen tarina kerrottavanaan. Joka tapauksessa tässä kaupungissa on vaikea tehdä suunnitelmia silleen, että ”No, käynpä tuossa yliopistolla kysymässä yhtä juttua ja vien siinä matkalla tämän kirjeen postiin, ja sitten tulen pankin ja kaupan kautta kotiin.” Tai siis voihan niin tehdä, mutta siihen pitää varata käytännössä koko päivä. Ihmisiä on paljon, ja luukkuja, joilla asiansa hoitaa, vähän.

Tästä mun kirjoituksen ruikuttavasta sävystä huolimatta mä en kuitenkaan tarkoita valittaa. Tämä kaikki on luonnollinen osa paikallista elämää ja kulttuuria. Muut asiat ovat täällä vaan nopeutta ja tehokkuutta tärkeämpiä. Kuten esimerkiksi jalkapallo ja wet look -geelin käyttö. Suomalaiseen tehokkuuteen tottuneelle tekee itse asiassa aika hyvää huomata, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikkei kaikki ihan viimeisen päälle organisoitua olisikaan. Samalla sitä voi antaa itselleenkin luvan järjestää ajankäyttönsä vähän rennommin.

Tänään meikän musacornerissa on tarjolla rentoon ajankäyttöön sopivaa musiikkia. Gustavo Santaolalla on argentiinalainen muusikko ja säveltäjä, joka on tehnyt soundtrackit muun muassa elokuviin Amores Perros, Brokeback Mountain ja Babel. Alla olevan biisin nimi pitää sisällään kaksi paikannimeä: Ushuaia on Argentiinan (ja koko maailman) eteläisin kaupunki ja La Quiaca puolestaan maan pohjoisin. Etäisyys näiden välillä on vähän yli 5000 kilometriä. Jonkinlaista argentiinalaista mielenmaisemaa tässä siis kai maalaillaan. Ja koska teitä kaikkiahan kiinnostaa tämä varmaan ihan helevetisti, niin kannattaa katsoa myös tuo video, siinä on ihan vaikuttavia kuvia jostain sellaisesta, mitä täällä kaupungissa ei näe.

Parempi myöhään kuin…

Tällaisena spontaanina ihmisenä mä olen tässä nyt kuuden viikon ajan kypsytellyt ajatusta blogin aloittamisesta.  Tän puolentoista kuukauden mittaisen silmänräpäyksen jälkeen mä sitten kirjoitan elämäni ensimmäistä blogitekstiä. Ihan ex tempore siis. Tosta noin vaan. Sen kummempia ajattelematta.

Nämä kuusi viikkoa mä olen viettänyt vaihtarina Buenos Airesissa.  Tarkoitus on purkaa tähän blogiin sekalaisia fiiliksiä, joita arki Argentiinassa, tässä takatukkien luvatussa maassa, herättää. Sellaisia tavallisia everyday-ajatuksia.

Jotta pääsette kartalle, lienee parasta aloittaa perustiedoista. Mä asustelen täällä ihan kaupungin sydämessä, Recoleta-nimisellä alueella. Samassa kämpässä mun kanssa asuu seitsemän ihmistä, kuusi argentiinalaista ja yksi amerikkalainen. Nämä argentiinalaiset ovat järjestäen kaikki mua vähän nuorempia, sellaisia 17-20 -vuotiaita. Täälläpäin maailmaa aloitetaan nääs yliopisto jo siinä 17 vuoden iässä. Joidenkin kanssa tuo ikäero näkyy enemmän, toisten kanssa vähemmän. Mutta yleisesti ottaen varsin mukavia nuorisolaisia.

Mun kanssa majaileva amerikkalaistyttö on täällä saman ISEP-vaihto-ohjelman kautta kuin mäkin. Nopealla yhteenlaskulla päästään siihen, että meitä on täällä kokonaista kaksi ISEP-vaihtaria. Muutenkin meidän yliopistolla vaihto-opiskelijat ovat suht harvassa, yhteensä meitä on parikymmentä.  About puolet on espanjankielisestä maailmasta ja toinen puoli Jenkeistä ja Ranskasta. Mä olenkin tähän tietoon meidän yliopistossa ainoa vaihtari, jonka äidinkieli ei ole espanja, englanti tai ranska. Eikä siinä mitään, maineestaan huolimatta nuo ranskalaisetkin on ihan hyviä tyyppejä. Ne on vaan siitä hauskoja, että puhui ne sitten mitä kieltä tahansa, niin se kuulostaa aina ihan ranskalta.

Suhteellisen raa’asti tiivistettynä nämä puolitoista täällä vietettyä kuukautta ovat pitäneet sisällään valtavan määrän uusia ja ihmeellisiä asioita, eksymistä ja löytämistä, yritystä ja erehdystä, onnistumisiakin. Uusia kavereita, mutta myös tietynlaista yksinäisyyden tunnetta.  Puistoja, kattoterasseja, kiiltäviä pilvenpiirtäjiä ja graffiteilla päällystettyjä hylättyjä rakennuksia. Mutta kaiken kaikkeaan mä tiedän olevani jonkin sellaisen äärellä, josta olen jo pitkään haaveillut.

No sepä oli sentimentaalista tuubaa. Nyt mä haluaisin tarjota teille tossa äsken krapuloissani ideoiman osion Espanjankielisen maailman musiikkia Otson kanssa tai vaihtoehtoisesti Música del mundo hispanohablante con el 8. Käytännössä ajattelin siis linkittää blogiini paikallisia, enemmän tai vähemmän suosittuja musiikkituotoksia. Musiikilliselta tasoltaan biisit tulevat varmasti olemaan vaihtelevia, tai ehkeivät edes vaihtelevia, vaan tasaisen huonoja, mutta ideana onkin lähinnä tuoda esiin paikallista kulttuuria.

Ekana on vuorossa argentiinalainen laulu- ja soitinyhtye Soda Stereo, nyttemmin jo hajonnut espanjankielisen rockin jättiläinen, joka on koko Latinalaisessa Amerikassa aivan järjettömän suosittu. Luoja tietää, miksi bändille on valittu juuri tuo nimi, espanjankielisille kun on käytännössä mahdotonta lausua S-kirjaimen ja konsonantin yhdistelmää sanan alussa, ilman E:n antamaa tukea. Niinpä täällä puhutaan siis Soda Estereosta. Jurassic Parkinkin on täällä muuten ohjannut muuan Esteven Espielberg.