Viimeinen blogiteksti

Niin kuin tuo otsikko yrittää hienovaraisesti vihjata, mun blogi on nyt tullut tiensä päähän. Se tekee kuolemaa. Tai oikeastaan harkitun itsemurhan. Samalla pääsette kärsimyksistänne myös te, jotka tätä erehdyitte lukemaan.

Syynä blogiliekin sammumiseen on se, että mä lähden muutaman päivän päästä kiertämään noita Argentiinan naapurimaita. Reissun aikana en jaksa blogia päivittää ja saamattomuuteni tuntien en tee sitä kotiin päästyänikään. Kasvotusten mä kyllä sitten leveilen teille matkoillani sitäkin enemmän.

Nyt kun mun vaihto on ohi ja mä joudun jättämään hyvästit tälle kaupungille, mulla alkaa nousta tunteet pintaan. Nyyhkytän tässä tietokoneen ruudun edessä ja tunnen itseni taas kerran oikeaksi tosimieheksi. Mutta onhan tämä nyt haikeaa. Mä olen nimittäin oikeasti tykännyt olla täällä, eikä mulla olisi vielä mikään kiire pois. Tuntuu, että niin monen asian suhteen on vasta päässyt vauhtiin, ja nyt kaikki sitten jo loppuukin. Vielä on rintakarvat kasvattamatta ja mun latinotukkakin kaipaisi vielä vähän lisää kiiltoa.

Yhtä aikaa mä olen kuitenkin myös iloinen. Tämä on ollut kaikin puolin uskomattoman hieno kokemus, ja ei kai siinä auta kuin olla kiitollinen siitä, että on tällaisen mahdollisuuden saanut. Ja kyllä mä uskon, että mä jotain uutta olen oppinut. Uutta elämästä, itsestäni ja muista yhtä kliseisistä aiheista.

Eikä mun iloa vähennä ainakaan se, että Eeva, mun tyttöystävä, tulee tänne huomenna. Vaikka mä olenkin nauttinut jokaisesta, tai ainakin melkein jokaisesta päivästä täällä, mä olen samalla kuitenkin laskenut ensin kuukausia, sitten viikkoja ja lopuksi päiviä meidän jälleennäkemiseen.

Tässä vaiheessa mun kuuluisi tyylilleni uskollisesti kumota tuo edeltävä herkistely toteamalla, että ”kylläpä oli tunteellista paskaa” tai jotain muuta vastaavaa. Vaan enpä taida sitä tehdä. Ihan oikeita tunteita ne nimittäin on. Tai no en tiedä, vähän tekisi kyllä mieli pilkata omaa nössöilyäni. Mutta vastustan kiusausta. Ainakin epätoivoisesti yritän. Ei vittu, ei pysty. Pakko se on sanoa. Kylläpä oli tunteellista paskaa.

Mutta niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi myös kaikki huono loppuu aikanaan. Mennään siis viimeistä kertaa espanjankielisen musiikin pariin.

Stadionrockilla tämä alkoi ja stadionrockiin tämä myös päättyy. Meksikolaisyhtye Maná saa kunnian esittää alla olevan joutsenlaulun. Luojan kiitos ei sitä Yön Joutsenlaulua kuitenkaan. Siitä mä olen muuten kanssa iloinen, ettei ole melkein puoleen vuoteen tarvinnut vahingossakaan kuulla kyseistä biisiä.

Latinalaisen Amerikan bändeistä Maná on ehkä se suurin ja kaunein. Siis suosiolla mitattuna, en mä tiedä voiko noita soittajien kasarikiharoita, jotka itsepintaisesti uhmaavat vuosikymmenten vaihtumista, erityisen kauniiksi sanoa.

Kiharoiden lisäksi tuohon bändiin liittyy kuitenkin myös henkilökohtaisempi ulottuvuus. Maná oli kai ensimmäinen espanjankielistä musiikkia edustava yhtye, johon mä joskus teinivuosinani tutustuin. Ei se nyt koskaan mikään mun ehdoton suosikki ole ollut, mutta osaltaan tuo bändi varmaan vaikutti siihen, että mä kiinnostuin espanjan kielestä ja sitä puhuvasta maailmasta. Ja tavallaan tämä vaihto on nyt ollut uusi luku tuossa kymmenen vuotta sitten alkaneessa tarinassa.

”Uusi luku tarinassa”, voi jeesus. Alkaa olla mun tunteilu jo aika mahtipontista. Rakennan muutamasta ulkomailla vietetystä kuukaudesta jotain eeppistä sankaritarinaa. Ja koen syvää emotionaalista yhteyttä melkein meidän isän ikäisten meksikolaismuusikoiden kanssa. Että eiköhän se ole parasta lopetella, ennen kuin menee aivan överiksi. Mä jään tänne koneen ääreen tärisemään tunnekuohuissani. Itken surusta ja ilosta yhtä aikaa sekä koen muita käsittämättömiä tunteenpurkauksia. Sen jälkeen menen ja vaihdan tamponini.

Kyllä vaan. Menen ja vaihdan tamponini. Tuolla äärimmäistä tyylitajua osoittavalla lauseella sai tämäkin blogi arvoisensa päätöksen.