Antakaa niin teille annetaan

Niin. Siteerasin sitten vaatimattomasti itse Jeesus Nasaretilaista tuossa otsikossa. Alkaa tämä mun itseäni täynnä oleminen nousta ihan uudelle, suorastaan messiaaniselle tasolle.

Tämän päivän epistolassa mä ajattelin keskittyä vaihteeksi johonkin selkeän positiiviseen asiaan argentiinalaisessa kulttuurissa. Ettei nyt aina näiden blogitekstien sävy olisi sellainen ”voi ny helevetti noita argentiinalaisia”. Tai no enhän mä nyt oikeasti noin ajattele, ainakaan koko ajan. Vieraan kulttuurin pilkkaaminen on vaan niin paljon hauskempaa kuin sen kehuminen. Nyt siis kuitenkin kehun. Vaikka se olisikin epähauskaa.

Päivä toisensa jälkeen mä olen nimittäin vilpittömän hämmästynyt niin argentiinalaisten kuin muidenkin latinalaisamerikkalaisten valmiudesta jakaa omastaan muille. Espanjankielen jakamista tarkoittava verbi, compartir, on täällä jatkuvasti esillä. Nimenomaan siis merkityksessä ”antaa siitä, mikä on omaa”. Oli kyse sitten ruoasta, juomasta tai muista materiaalisista hyödykkeistä, ne jaetaan ympärillä olevien kavereiden kanssa.

Usein tämä periaate pätee myös rahan suhteen. Jos joku ostaa jotain koko porukalle, rahoja harvoin ruvetaan laskemaan ja keräämään sillä hetkellä. Ajatus tuntuukin olevan, että ”minä maksan nyt, koska joku varmasti ostaa minulle jotain joskus myöhemmin”. Vaikkei se joku olisikaan kukaan juuri sillä hetkellä läsnä olevasta porukasta. Jakamisen idea ylittää siis tiettyjen ihmisten välisen vastavuoroisuuden.

Myös kotibileissä tai muissa illanistujaisissa tarjoilut ovat yhteisiä. Jokainen tuo mukanaan jotain juotavaa ja pullot kerätään sitten yhdelle pöydälle kaikkien ulottuville. Omista juomistaan ei tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni, koska täältä tuntuu puuttuvan se meissä suomalaisissa elävä krooninen pelko siitä, että viina loppuu kesken. Sehän on ehkä hirvittävin vapaa-ajan katastrofi, mikä suomalaista voi kohdata. Kuvitelkaa nyt. Olet juhannuksena mökillä, ja kaveri juo sun kaljat. Mulle kävi noin muutama vuosi sitten, ja vituttaa oikeastaan vieläkin.

Kaikki tämä jakaminen ei näytä kuitenkaan synnyttävän sen kummempia odotuksia vastapalveluksista tai takaisinmaksusta. Toki sä olet täällä parempi tyyppi, jos sä vapaaehtoisesti annat omastasi, mutta ei siitä mitään numeroa tehdä. Sen sijaan jakaminen on luonnollinen ja jokapäiväinen osa paikallista kulttuuria. Eri kulttuurista tulevalle tämä puolestaan tarjoaa mitä parhaimmat mahdollisuudet pummina elämiseen. Tai siis tarjoaisi. Enhän MINÄ tietenkään niin tee. En varmasti tee. Uskokaa nyt, ihan oikeasti.

Tässähän voisi nyt käydä analysoimaan syvällisesti sitä, miten latinalaisamerikkalaisen ja eurooppalaisen individualismin perinteet eroavat toisistaan, mutta en mä tästä mitään aatehistorian esseetä halua tehdä. Plus että vittuakos minä mistään aatehistoriasta tiedän. Siispä mennään syvällisten mietteiden sijaan taas musiikkiin.

Kuten viime tekstissä menin lupaamaan, jatkan vielä cumbia-musiikin ilosanoman levittämistä. Julistan latinorytmien evankeliumia. Ja kuulostan taas erehdyttävästi joltain Jeesukselta. Alkaa olla jo aika vakavaa tämä. Oli miten oli, cumbia on mun mielestä mielenkiintoinen musiikkityyli erityisesti siksi, että melkeinpä kaikissa tämän maanosan maissa se on tavallisen kansan, niin sanottujen alempien yhteiskuntaluokkien musiikkia. Cumbia soi siellä, missä talojen julkisivut eivät kiillä ja missä värivalot eivät välky. Ja koska tätä tavallista kansaa Latinalaisessa Amerikassa riittää, cumbia on yksi maanosan suosituimmista musiikkityyleistä.

Alla on nyt kokonaista kolme cumbia-biisiä. Sehän on aivan liikaa ollakseen mielenkiintoista, mutta kun ei niistä mikään oikein yksinään tai edes kaksinaan anna kyseisestä musiikkityylistä täysipainosta kuvaa. Kaikille teille arviolta kahdelle lukijalle, jotka jaksatte nuo kuunnella, haluaisin kertoa, että ensimmäinen kappale edustaa sitä alkuperäistä, kolumbialaista cumbiaa. Keskeisessä roolissa tässä Aniceto Molinan esittämässä klassikossa on cumbia-musiikin perussoitin haitari eli hanuri. Ja kyllä vaan, mainitsin tuon ”hanuri”-sanan vain siksi, että se vetoaa mun ala-asteelle jääneeseen huumorintajuuni. Hanuri, hehe.

Toinen video puolestaan tulee Argentiinasta, yhtyeeltä nimeltä Yerba Brava. Se on esimerkki tässä maassa suositusta cumbia villerasta. Tämä cumbian argentiinalaisversio nousee paikallisista slummeista, Brasilian faveloita vastaavista villoista. Astetta rankempi tausta näkyy myös kappaleiden sanoituksissa, jotka kertovat lähinnä rikoksista ja huumeista. Alla olevassa biisissä ja sen kotikutoisessa videossa tosin keskitytään toiseen suosittuun harrastukseen, jalkapalloon.

Cumbia villerassa hanuri, hehe, korvataan usein syntetisaattorilla. Tai sellaisella syntikkakitaralla, vai mikä ihme sen nimi oikein on. Siis se ysärisoitin, mitä se Aikakoneen tuplahuuli aikoinaan soitti. Maki tai joku. Vai soittiko sitä se toinen hyypiö? Jaa-a, nyt ollaan kyllä tärkeiden kysymysten äärellä.

Ennen kuin googlaan sanat ”aikakone”, ”tuplahuuli” ja ”soitin”, kerron vielä, että tuo kolmas ja viimeinen biisi on meksikolaisen cumbia-tähden Celso Piñan käsialaa. Siinä cumbia yhdistyy nuorison suosimaan rap-musiikkiin. Ja koska tuollainen yhdistelmä on niin moderni ja trendikäs, kappale on päässyt myös kansainväliseen levitykseen erään elokuvan soundtrackillä.

Alex! Se sitä kitaran ja syntetisaattorin risteytystä soitti. Sain myös googlaamalla tietää, että kyseinen jäbä on saanut happo-emästasapainonsa järjestykseen. Onpa hieno homma. Onneksi olkoon, Aikakoneen Alex.

Ja onneksi olkoon, Otso. Kylläpä esitit asiasi tiiviisti ja tiukasti aiheessa pysyen.