Antakaa niin teille annetaan

Niin. Siteerasin sitten vaatimattomasti itse Jeesus Nasaretilaista tuossa otsikossa. Alkaa tämä mun itseäni täynnä oleminen nousta ihan uudelle, suorastaan messiaaniselle tasolle.

Tämän päivän epistolassa mä ajattelin keskittyä vaihteeksi johonkin selkeän positiiviseen asiaan argentiinalaisessa kulttuurissa. Ettei nyt aina näiden blogitekstien sävy olisi sellainen ”voi ny helevetti noita argentiinalaisia”. Tai no enhän mä nyt oikeasti noin ajattele, ainakaan koko ajan. Vieraan kulttuurin pilkkaaminen on vaan niin paljon hauskempaa kuin sen kehuminen. Nyt siis kuitenkin kehun. Vaikka se olisikin epähauskaa.

Päivä toisensa jälkeen mä olen nimittäin vilpittömän hämmästynyt niin argentiinalaisten kuin muidenkin latinalaisamerikkalaisten valmiudesta jakaa omastaan muille. Espanjankielen jakamista tarkoittava verbi, compartir, on täällä jatkuvasti esillä. Nimenomaan siis merkityksessä ”antaa siitä, mikä on omaa”. Oli kyse sitten ruoasta, juomasta tai muista materiaalisista hyödykkeistä, ne jaetaan ympärillä olevien kavereiden kanssa.

Usein tämä periaate pätee myös rahan suhteen. Jos joku ostaa jotain koko porukalle, rahoja harvoin ruvetaan laskemaan ja keräämään sillä hetkellä. Ajatus tuntuukin olevan, että ”minä maksan nyt, koska joku varmasti ostaa minulle jotain joskus myöhemmin”. Vaikkei se joku olisikaan kukaan juuri sillä hetkellä läsnä olevasta porukasta. Jakamisen idea ylittää siis tiettyjen ihmisten välisen vastavuoroisuuden.

Myös kotibileissä tai muissa illanistujaisissa tarjoilut ovat yhteisiä. Jokainen tuo mukanaan jotain juotavaa ja pullot kerätään sitten yhdelle pöydälle kaikkien ulottuville. Omista juomistaan ei tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni, koska täältä tuntuu puuttuvan se meissä suomalaisissa elävä krooninen pelko siitä, että viina loppuu kesken. Sehän on ehkä hirvittävin vapaa-ajan katastrofi, mikä suomalaista voi kohdata. Kuvitelkaa nyt. Olet juhannuksena mökillä, ja kaveri juo sun kaljat. Mulle kävi noin muutama vuosi sitten, ja vituttaa oikeastaan vieläkin.

Kaikki tämä jakaminen ei näytä kuitenkaan synnyttävän sen kummempia odotuksia vastapalveluksista tai takaisinmaksusta. Toki sä olet täällä parempi tyyppi, jos sä vapaaehtoisesti annat omastasi, mutta ei siitä mitään numeroa tehdä. Sen sijaan jakaminen on luonnollinen ja jokapäiväinen osa paikallista kulttuuria. Eri kulttuurista tulevalle tämä puolestaan tarjoaa mitä parhaimmat mahdollisuudet pummina elämiseen. Tai siis tarjoaisi. Enhän MINÄ tietenkään niin tee. En varmasti tee. Uskokaa nyt, ihan oikeasti.

Tässähän voisi nyt käydä analysoimaan syvällisesti sitä, miten latinalaisamerikkalaisen ja eurooppalaisen individualismin perinteet eroavat toisistaan, mutta en mä tästä mitään aatehistorian esseetä halua tehdä. Plus että vittuakos minä mistään aatehistoriasta tiedän. Siispä mennään syvällisten mietteiden sijaan taas musiikkiin.

Kuten viime tekstissä menin lupaamaan, jatkan vielä cumbia-musiikin ilosanoman levittämistä. Julistan latinorytmien evankeliumia. Ja kuulostan taas erehdyttävästi joltain Jeesukselta. Alkaa olla jo aika vakavaa tämä. Oli miten oli, cumbia on mun mielestä mielenkiintoinen musiikkityyli erityisesti siksi, että melkeinpä kaikissa tämän maanosan maissa se on tavallisen kansan, niin sanottujen alempien yhteiskuntaluokkien musiikkia. Cumbia soi siellä, missä talojen julkisivut eivät kiillä ja missä värivalot eivät välky. Ja koska tätä tavallista kansaa Latinalaisessa Amerikassa riittää, cumbia on yksi maanosan suosituimmista musiikkityyleistä.

Alla on nyt kokonaista kolme cumbia-biisiä. Sehän on aivan liikaa ollakseen mielenkiintoista, mutta kun ei niistä mikään oikein yksinään tai edes kaksinaan anna kyseisestä musiikkityylistä täysipainosta kuvaa. Kaikille teille arviolta kahdelle lukijalle, jotka jaksatte nuo kuunnella, haluaisin kertoa, että ensimmäinen kappale edustaa sitä alkuperäistä, kolumbialaista cumbiaa. Keskeisessä roolissa tässä Aniceto Molinan esittämässä klassikossa on cumbia-musiikin perussoitin haitari eli hanuri. Ja kyllä vaan, mainitsin tuon ”hanuri”-sanan vain siksi, että se vetoaa mun ala-asteelle jääneeseen huumorintajuuni. Hanuri, hehe.

Toinen video puolestaan tulee Argentiinasta, yhtyeeltä nimeltä Yerba Brava. Se on esimerkki tässä maassa suositusta cumbia villerasta. Tämä cumbian argentiinalaisversio nousee paikallisista slummeista, Brasilian faveloita vastaavista villoista. Astetta rankempi tausta näkyy myös kappaleiden sanoituksissa, jotka kertovat lähinnä rikoksista ja huumeista. Alla olevassa biisissä ja sen kotikutoisessa videossa tosin keskitytään toiseen suosittuun harrastukseen, jalkapalloon.

Cumbia villerassa hanuri, hehe, korvataan usein syntetisaattorilla. Tai sellaisella syntikkakitaralla, vai mikä ihme sen nimi oikein on. Siis se ysärisoitin, mitä se Aikakoneen tuplahuuli aikoinaan soitti. Maki tai joku. Vai soittiko sitä se toinen hyypiö? Jaa-a, nyt ollaan kyllä tärkeiden kysymysten äärellä.

Ennen kuin googlaan sanat ”aikakone”, ”tuplahuuli” ja ”soitin”, kerron vielä, että tuo kolmas ja viimeinen biisi on meksikolaisen cumbia-tähden Celso Piñan käsialaa. Siinä cumbia yhdistyy nuorison suosimaan rap-musiikkiin. Ja koska tuollainen yhdistelmä on niin moderni ja trendikäs, kappale on päässyt myös kansainväliseen levitykseen erään elokuvan soundtrackillä.

Alex! Se sitä kitaran ja syntetisaattorin risteytystä soitti. Sain myös googlaamalla tietää, että kyseinen jäbä on saanut happo-emästasapainonsa järjestykseen. Onpa hieno homma. Onneksi olkoon, Aikakoneen Alex.

Ja onneksi olkoon, Otso. Kylläpä esitit asiasi tiiviisti ja tiukasti aiheessa pysyen.

 

Vilinúrh, Manbárin ja Manatán

Latinalaisessa Amerikassa asuvat ihmiset, täällä käyneet matkailijat ja mannerta käsittelevät opaskirjat julistavat kuin yhteen ääneen, että siellä espanjankielisessä Amerikassa puhutaan sitten espanjaa. Eikä mitään muita kieliä. Sinne kun menee, niin englannilla ei sitten pärjää.

Ja näinhän se on, saatana. Ei pärjää englannilla ei. Liityn siis nyt itsekin tätä yksitoikkoista säveltä veisaavaan kuoroon. Mitä sitä turhia olemaan luova ja innovatiivinen, kun voi toistaa sen, minkä muut ovat sanoneet jo aiemmin.

Noin yleisesti ottaen, ihmisten englanninkielen taito on täällä joko huono tai olematon. Tavallisella kansalla ei ole kyseiseen valtakieleen juuri mitään kosketusta. Nuoret saattavat osata muutaman sanan, mutta eivät nekään pysty kieltä varsinaisesti puhumaan. Ainoastaan ihmiset, jotka ovat viettäneet pidemmän aikaa ulkomailla tai joilla on syystä tai toisesta paljon vierasmaalaisia kontakteja, kykenevät kommunikoimaan englanniksi.

Mutta ei tuota lonkeronsa jokaiseen maailmankolkkaan työntävää kieli-imperialismia täälläkään pakoon pääse. Argentiinan ja Britannian suhteet olivat aikoinaan varsin tiiviit, ja brittien läsnäolon jäljet ovatkin täällä vielä näkyvissä. Englannin kieli on vaikuttanut niin ihmisten, urheiluseurojen kuin katujenkin nimiin.

Vaikka nimet olisivatkin näennäisen englanninkielisiä, niiden lausuminen on täällä sitten asia erikseen. Se ei nimittäin juuri englantia muistuta. Mulla oli esimerkiksi suuria vaikeuksia löytää katua nimeltä Billinghurst, kun kaikki paikalliset neuvoivat mua sen sijaan jollekin ”Vilinúrh”-nimiselle kadulle. Ei löytynyt sellaista mun kartasta. Helppoa ei ole myöskään yliopistolla, kun kurssien pitäjät kertovat, keiden kirjoittamia kirjoja pitäisi lukea, ja siitä pitäisi sitten vielä saada jotain selvää. Kerran etsin kuumeisesti kirjastosta Manbárin-nimisen tutkijan kirjaa. Aikani pyörittyäni löysin kirjan ja koin pienen ahaa-elämyksen, kun kannessa ei lukenutkaan Manbárin, vaan Mainwaring.

Toinen tilanne, jossa olin hätää kärsimässä, oli kun pelattiin täällä meidän kämpillä sellaista Trivial Pursuitin argentiinalaisversiota. Tai ehkei se mun hätä nyt järin suuri ollut, kunhan liioittelen taas kaikkea, että tämä kuulostaisi mielenkiintoisemmalta. Joka tapauksessa, vastasin pelissä kysymykseen, jonka oikea vastaus oli Manhattan. Siis se New Yorkin saari. Tätä vastausta mä koetinkin tarjota. Yritin myös lausua sen viimeisen päälle oikein, sillä lailla amerikkalaistyyliin. Naurettavalta se olisi varmaan englantia äidinkielenään puhuvan korvaan kuulostanut, mutta luulisi nyt argentiinalaisille kelpaavan. Mutta ei kelvannut ei. En tullut ymmärretyksi. Oikea vastaus olisi mun toisteleman, tuntemattoman sanan sijaan ollut Manatán.

Koska täällä ei noita muita kieliä oikein harrasteta, mäkin joudun siis tulemaan toimeen ihan vain espanjallani. Mä olen kyllä koettanut pitäytyä espanjassa myös jutellessani niiden muutamien kavereiden kanssa, jotka englantia osaisivat. Ihan vaan oppiakseni. Ja tehdäkseni elämästäni vähän vaikeampaa.

Espanjasta kiinni pitäminen on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että mun espanjankielinen kommunikaatio on aika alkeellista ja yksinkertaista. Useimmiten kuulostan ihan jälkeenjääneeltä. ”Kat-so, ka-dul-la on kis-sa!” ”Joo-o, Otso, niin on kissa kadulla. Tulepa sitten tänne niin laitetaan sulle kypärä päähän ja sidotaan nuo sun kengännauhat. Ja ota pois suusta se kadulta löytämäsi purukumi.” Niin, espanjaksi mä olen vähän sellainen toisenlainen frendi. El Gran Retardo. Mun kaverit varmaan kutsuvat mua tuolla nimellä, kun en ole paikalla.

Tämänkertaisessa musiikkinäytteessä tiivistyy nyt se, mitä olen yrittänyt tässä sekavassa tekstissä sanoa. Kyseessä on argentiinalaisartisti Nestor En Bloquen hittibiisi, josta on tehty englanninkielinen käännös. Tai ainakin etäisesti tuo kieli muistuttaa englantia. Espanjalta se silti kyllä kuulostaa.

Musiikkityyliltään alla oleva kappale edustaa cumbiaa. Nimenomaan siis sen argentiinalaista versiota. Cumbia on äärimmäisen suosittua koko espanjankielisessä Amerikassa ja jokaisella maalla on siitä oma muunnelmansa. Ylipäätäänkin se on varsin mielenkiintoinen musiikkityyli. Tai ainakin mun mielestä, tuskinpa siitä muut nyt näin innoissaan ovat. Siitä huolimatta ajattelin palata cumbian pariin vielä seuraavassa blogitekstissä. Nyt keskityn vain pilkkaamaan argentiinalaisten kielitaitoa. Ihan niin kuin mä itse mitään kieltä kunnolla osaisin.

Mutta olkoon tämä siis Cumbia, osa yksi. Sitten tulee Cumbia Returns. Sen jälkeen Cumbia Forever. Ja sitten vielä Cumbia & Robin. Ehkä vielä Cumbia Begins ja Dark Cumbia. Suht väsynyttä läppää näyttää tulevan myös, että eiköhän tämä ollut tässä.

Pinnalla juuri nyt

Opiskelukiireiden vuoksi tämänkertainen blogiteksti tulee lyhyiden ajankohtaissähkeiden muodossa. Lyhyyden lisäksi ne ovat myös sekavia ja aiheeltaan tylsiä.

Kaupunkilaistuminen. Suolahden kaltaisen metropolin kasvattina mä tunnen itseni tässä kaupungissa välillä aika maalaiseksi. Tai en välillä, vaan koko ajan. Heinäpellon kahina vaan kuuluu, kun mä kävelen täällä. Musta tuli kuitenkin kaupunkilainen hetkessä, kun kohtasin bussissa jonkun jopa vielä itseäni maalaisemman. Sellainen vähän vanhempi täti astui sisään tiettyä reittiä kiertävään, numerolla varustettuun paikallisbussiin, ja neuvoi risteyksessä kuljettajaa, että ”Käänny tästä! Niin käänny tuonne, tuonne vasemmalle! Minä menen sinne!” Mutta eipä kääntynyt bussikuski ei. Selkeistä ohjeista huolimatta.

Globalisaatio. ”Niin onko tämä Eurooppa jossain Espanjan lähellä?” multa kysyttiin, kun juttelin erään kansan syvien rivien edustajan kanssa.  Eikä tuo kysymys kerro mistään tyhmyydestä, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei se paljon mainostettu globalisaatio ole vielä joka paikkaan ehtinyt. Kaikkien maapallo ei ole ihan niin pieni kuin esimerkiksi meidän eurooppalaisten.

Käytetty ehkäisyväline. Joku oli heittänyt sellaisen ikkunasta meidän talon sisäpihalle, joka toimii myös katutasossa asuvien terassina. Koska meidän asunnossa asuu nuoria ihmisiä, joiden elämäntehtävä on tietysti viskoa ehkäisyvälineitä ikkunoista, me saatiin asian johdosta taloyhtiön puheenjohtajan allekirjoittama kirje. Se oli kirjoitettu hienolle paperille oikein vanhan ajan kirjoituskoneella. Kirjeessä kerrottiin ”arvon vastaanottajalle” äärimmäisen viralliseen sävyyn, kuinka harmillisia taivaalta tipahtelevat käytetyt ehkäisyvälineet ovat. Kaikessa virallisuudessaan se kirje kuvaili kyseisen esineen inhottavuutta niin hauskasti, että mä taidan mennä ostamaan paketillisen näitä ehkäisyvälineitä, asettua tuohon ikkunalle ja alkaa tiputella niitä alas yksi kerrallaan. Jospa saataisiin vaikka lisää tuollaista huumoripostia.

Niin, kirjoitin sitten kokonaisen kappaleen pihalta löytyneestä kortsusta. Että oli varmaan antoisaa luettavaa. Mutta kuten kaikissa blogikirjoituksissani, koetan tälläkin kertaa peittää sisällön köyhyyttä musiikilla. Tänään vuorossa on reggae-sellaista. Alla olevan kappaleen esittää argentiinalaisen reggaen pioneeri Fidel Nadal. Uraa uurtavasta menneisyydestä huolimatta kyseinen herra on viime vuosina tehnyt varsin kaupallista musiikkia, ja nyt kaikki syyttävät sitä sielun myymisestä Babylonille. Että ei se ole helppoa rastamiehenkään elämä.

Hei läski!

Eri kulttuureissa on erilaisia tapoja. Joo-o, uskokaa tai älkää. Ihan itse tein tuon havainnon. Joku voisi pitää sitä aika luonnollisena asiana, josta on turha sen kummemmin vaahdota. Mutta ehei, minäpä täytän internetiä kirjoittamalla useamman kappaleen tällaisesta itsestäänselvyydestä.

Mä olen nyt muutaman kuukauden ajan totutellut paikalliseen tapakulttuuriin. Ja ei tässä nyt vielä ihan niin kuin kala vedessä olla. Enemmänkin kuin kala ilmassa. Tai tulessa. Tai jossain muussa aivan totaalisen vieraassa elementissä. Mutta koska mä yritän epätoivoisen nolosti olla argentiinalaisempi kuin itse argentiinalaiset, mä matkin parhaani mukaan paikallisten käyttäytymistä.

Suomeen palatessani mä haluaisin jatkaa tätä argentiinalaisittain käyttäytymistä. En siksi, että olisin siihen tottunut, vaan lähinnä korostaakseni, että sitä on tullut oltua vähän ulkomailla. Jotkut paikalliset tavat kuitenkin istuvat suhteellisen huonosti suomalaiseen kulttuuriin. Vaikka joku asia olisi täällä täysin normaalia ja hyväksyttävää, Suomessa se ei sitä ole. Ja tietysti toisinpäin. Nämä ne kai ovat nyt sitten niitä paljon puhuttuja kulttuurieroja.

Yksi paikallisen tapakulttuurin kulmakivi on esimerkiksi poskisuudelma. Täällä se on tavallinen tapa tervehtiä, myös miesten kesken. Mutta jos mä nyt syöksyn hieromaan poskeani kavereideni naamaa vasten, kun palaan kotiin, niin ei varmaan ole mikään great success. Naisetkaan siitä tuskin innostuisivat, ja miehet vielä vähemmän. Otso meni Argentiinaan ja tuli homona takaisin, ne ajattelisivat. Tai miettikää nyt, jos menee vaikka johonkin työhaastatteluun ja koettaa poskisuudelman muodossa hakea läheisyyttä joltain jäykältä pukuäijältä. Nyrkistähän siinä saa.

Toinen hauska tapa, joka kuuluu niin Argentiinan kuin monen muunkin Latinalaisen Amerikan maan kulttuuriin, on se, että ihmisiä saa täällä kutsua läskeiksi. Lihavaa tarkoittava espanjankielinen sana ”gordo” ei ole millään tavalla negatiivinen, vaan sitä käytetään yleisesti vaikka nimen sijasta. Vähän pulleammalle kaverille voi siis aivan hyvin sanoa, että ”Che, gordo!” tai käyttää jopa tuttavallista hellittelymuotoa ”gordito”. Voisinhan mä tietysti myös Suomeen palatessani yrittää ottaa kontaktia kavereihini huutamalla, että ”Hei läski!”. Tai oikein rakasta ja läheistä kaveria saattaisin kutsua jopa ”pikku läskikasaksi”. Vaan eipä olisi mulla enää paljon kavereita sen jälkeen, ei laihoja eikä lihavia. Otso meni Argentiinaan ja tuli mulkkuna takaisin, ne ajattelisivat.

Näiden tapojen lisäksi mä olen kiinnittänyt huomiota niin sanottuun machismoon, joka tässä yhteiskunnassa elää ja voi hyvin. Kaiken inhimillisen tiedon lähde Wikipedia määrittelee machismon yksinkertaisesti ylikorostuneeksi maskuliinisuudeksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että täällä on aivan normaalia, että miehet huutelevat ja viheltelevät naisen kävellessä ohi. Joku saattaa jopa kulkea hetken perässä ja ladella mitä kekseliäimpiä kohteliaisuuksia. Ne läpät ovat oikeasti aivan uskomattomia. Täällä asuva suomalainen kaveri kertoi esimerkiksi, että oli saanut kuulla olevansa ”herkullisempi kuin perhepaisti”.

Mutta entäs sitten, jos mä Suomessa seurailisin naisia ja huutelisin niille, että ne ovat maukkaampia kuin marjakiisseli tai kuumempia kuin karjalanpiirakka? Ei taitaisi juuri naisihmisiltä arvostusta herua. Otso meni Argentiinaan ja tuli ällöttävänä perverssinä takaisin, ne ajattelisivat. Murhaavien katseiden ja poskea vasten iskeytyvien kämmenien lisäksi mut palkittaisiin korkeintaan tuomiolla seksuaalirikoksesta.

Niin että ei kai tässä auta kuin palata Suomeen ja käyttäytyä niin kuin Suomessa käyttäydytään. Olla hiljaa ja juoda kaljaa. Siinä on muuten ihan oikeasti asia, jota mä olen täällä muutamaan otteeseen kaivannut. Siis sitä, että voi kaljalla käydessä tuijottaa seinää kaverin tuijottaessa vastakkaista seinää. Täällä hiljaa oleminen tarkoittaa, että sulla on joku hätänä.

No joo, sitten musiikkia. Tämänkertainen biisi ei liity kyllä nyt mitenkään edeltävään aiheeseen. Ja kaiken lisäksi se on vielä huono. Mutta jos näiden musiikkinäytteiden tarkoituksena on heijastella paikallista kulttuuria, niin sen tuo kappale kyllä tekee. Kyseessä on nimittäin tyyliltään ja aiheeltaan niin tyypillinen latinalaisamerikkalainen musiikkiesitys kuin vaan voi olla. Siinä herkkä latinohurmuri, tällä kertaa venezuelalainen Carlos Baute, laulaa rakkaudesta. Jos täällä kuuntelee radiota, niin tuntuu, että tuo sama biisi soi vähintään sen kymmenen kertaa peräkkäin.

Kun ette kuitenkaan jaksa katsoa tuota videota, niin referoin tässä teille lyhyesti sen tapahtumat. Se kertoo koskettavan tarinan naisen näköisestä miehestä, joka yrittää vongata orpojen lasten kanssa työskentelevältä latinomisulta. Tästä syystä se hengaa niiden lasten kanssa ja esittää niiden kaveria. Ja jotta vonkausteho olisi suurempi, videon orpolapset ovat tietysti vielä tummaihoisia. Lopulta sitä naista ei kuitenkaan tuo jätkä juuri kiinnosta. Sinne se jää sitten pettyneenä ajattelemaan, että ”Voi vitun orpolapset, ollu teistäkään mitään hyötyä.” Sen jälkeen tarinamme päähenkilö hyppää moottoripyörän selkään ja ajaa pois, varmaan seuraavaan orpokotiin vonkaamaan.