Mä olen ymmärtänyt, että Buenos Airesia pidetään jonkinlaisena muodin keskuksena täällä Latinalaisessa Amerikassa. Usein tätä kaupunkia kuuleekin kutsuttavan Etelä-Amerikan Pariisiksi. Se on kyllä totta, että ulkonäöllä on painoarvoa paikallisessa kulttuurissa. Tämä näkyy muun muassa anorektikkojen suuressa määrässä ja lehtien sivuja täyttävissä kauneusleikkausmainoksissa.
Vaikka ulkoiseen olemukseen huomiota kiinnitetäänkin, siitä muodikkuudesta mä en ole ihan vakuuttunut. Tai no enhän mä kyllä edes tiedä, mikä on muodikasta ja mikä ei. En kuitenkaan anna tietämättömyyteni tälläkään kertaa estää mua tuomitsemasta ja tekemästä ei-juuri-mihinkään perustuvia johtopäätöksiä. Joka tapauksessa, uusimpien muotivirtausten sijaan katukuvassa näkee lähinnä perusfarkkuja, lenkkareita ja futisjoukkueiden pelipaitoja. Ja takatukkia. Sellaisen määrän takatukkia, että se koettelee jo todennäköisyyksien lakeja. Miehillä yleistä on myös sellainen tarjoilijatyyli: valkoinen, vähän reilun kokoinen kauluspaita työnnettynä mustiin suoriin housuihin. Tarjotin ja muistivihko enää vain puuttuu.
Yksi ihmisryhmä täällä pistää silmään poikkeuksellisella tyylikkyydellään. Nimittäin nuo jo kypsään ikään ehtineet kansalaiset. Kadulla vastaan tulee toinen toistaan siistimmin pukeutuneita vanhuksia. Jos tämä kaupunki jonkun muodin keskus on, niin varmaankin sitten eläkeläismuodin. Ei Etelä-Amerikan, vaan mummojen Pariisi.
Mummojen lisäksi mä olen katsellut niin sanottujen nuorisovaateliikkeiden näyteikkunoita. En ole kuitenkaan löytänyt montaa, johon tekisi mieli astua sisään. Eivät ne vaatteet nyt itsessään mitenkään hirvittäviä ole, tyyli vaan on näillä leveysasteilla vähän toisenlainen. Esimerkiksi mun suosimiin, ah niin miehekkäisiin pillifarkkuihin törmää täällä aika harvoin. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella ne on paikallisessa kulttuurissa varattu lähinnä seksuaalivähemmistön, kansankielellä siis homojen, käyttöön. Tästä seuraa se, että mun jo ennestään hintahtava pukeutuminen on täällä vielä asteen hintahtavampaa.
Ennen kuin lähdin tänne, meidän alakerran eläköitynyt lähetyssaarnaaja yritti muuten perehdyttää mua paikalliseen kulttuuriin kertomalla, että Buenos Aires on täynnä häikäilemättömiä homoja. Nimenomaan siis häikäilemättömiä. On kuulemma turmellus levinnyt kaupunkiin. No mähän sitten tänne tullessani odotin jos jonkinlaisia irstaita katseita, korvaan työnnettyjä kieliä ja kuumottavia kosketuksia. Nyt täytyy kyllä lähettää alakerran saarnamiehelle sellaisia terveisiä, että mitään noista en ole, ikävä kyllä, saanut kokea. Homot on ollut harvassa, ja niiden osoittama häikäilemättömyys vielä harvemmassa. Ei siis huolta, arvon naapuri, turmelluksen vastaista taistelua ei ole vielä hävitty.
Ulkonäön merkityksestä saa rakennettua suhteellisen väkinäisen aasinsillan alla olevaan biisiin. Kyseessä on Argentiinan Tove Janssonin, María Elena Walshin kirjoittama Manuelita, joka lienee tämän maan tunnetuin lastenlaulu. Siinä Manuelita-niminen kilpikonna lähtee nyt ihan sinne aitoon ja oikeaan Parisiin tullakseen kauniimmaksi. Siksi, että saisi kylän poikakilpikonnan, joka muuten näyttää lievästi jälkeenjääneeltä, rakastumaan itseensä. Ensin mä mietin, että siinäpä sitä opetetaan lapsille terveitä arvoja siitä, mitä miehen, tai siis kilpikonnan saamiseksi pitää tehdä, mutta lopussa Manuelita onneksi kelpaa kylän apukoululaiselle ihan omana itsenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti