Viimeinen blogiteksti

Niin kuin tuo otsikko yrittää hienovaraisesti vihjata, mun blogi on nyt tullut tiensä päähän. Se tekee kuolemaa. Tai oikeastaan harkitun itsemurhan. Samalla pääsette kärsimyksistänne myös te, jotka tätä erehdyitte lukemaan.

Syynä blogiliekin sammumiseen on se, että mä lähden muutaman päivän päästä kiertämään noita Argentiinan naapurimaita. Reissun aikana en jaksa blogia päivittää ja saamattomuuteni tuntien en tee sitä kotiin päästyänikään. Kasvotusten mä kyllä sitten leveilen teille matkoillani sitäkin enemmän.

Nyt kun mun vaihto on ohi ja mä joudun jättämään hyvästit tälle kaupungille, mulla alkaa nousta tunteet pintaan. Nyyhkytän tässä tietokoneen ruudun edessä ja tunnen itseni taas kerran oikeaksi tosimieheksi. Mutta onhan tämä nyt haikeaa. Mä olen nimittäin oikeasti tykännyt olla täällä, eikä mulla olisi vielä mikään kiire pois. Tuntuu, että niin monen asian suhteen on vasta päässyt vauhtiin, ja nyt kaikki sitten jo loppuukin. Vielä on rintakarvat kasvattamatta ja mun latinotukkakin kaipaisi vielä vähän lisää kiiltoa.

Yhtä aikaa mä olen kuitenkin myös iloinen. Tämä on ollut kaikin puolin uskomattoman hieno kokemus, ja ei kai siinä auta kuin olla kiitollinen siitä, että on tällaisen mahdollisuuden saanut. Ja kyllä mä uskon, että mä jotain uutta olen oppinut. Uutta elämästä, itsestäni ja muista yhtä kliseisistä aiheista.

Eikä mun iloa vähennä ainakaan se, että Eeva, mun tyttöystävä, tulee tänne huomenna. Vaikka mä olenkin nauttinut jokaisesta, tai ainakin melkein jokaisesta päivästä täällä, mä olen samalla kuitenkin laskenut ensin kuukausia, sitten viikkoja ja lopuksi päiviä meidän jälleennäkemiseen.

Tässä vaiheessa mun kuuluisi tyylilleni uskollisesti kumota tuo edeltävä herkistely toteamalla, että ”kylläpä oli tunteellista paskaa” tai jotain muuta vastaavaa. Vaan enpä taida sitä tehdä. Ihan oikeita tunteita ne nimittäin on. Tai no en tiedä, vähän tekisi kyllä mieli pilkata omaa nössöilyäni. Mutta vastustan kiusausta. Ainakin epätoivoisesti yritän. Ei vittu, ei pysty. Pakko se on sanoa. Kylläpä oli tunteellista paskaa.

Mutta niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi myös kaikki huono loppuu aikanaan. Mennään siis viimeistä kertaa espanjankielisen musiikin pariin.

Stadionrockilla tämä alkoi ja stadionrockiin tämä myös päättyy. Meksikolaisyhtye Maná saa kunnian esittää alla olevan joutsenlaulun. Luojan kiitos ei sitä Yön Joutsenlaulua kuitenkaan. Siitä mä olen muuten kanssa iloinen, ettei ole melkein puoleen vuoteen tarvinnut vahingossakaan kuulla kyseistä biisiä.

Latinalaisen Amerikan bändeistä Maná on ehkä se suurin ja kaunein. Siis suosiolla mitattuna, en mä tiedä voiko noita soittajien kasarikiharoita, jotka itsepintaisesti uhmaavat vuosikymmenten vaihtumista, erityisen kauniiksi sanoa.

Kiharoiden lisäksi tuohon bändiin liittyy kuitenkin myös henkilökohtaisempi ulottuvuus. Maná oli kai ensimmäinen espanjankielistä musiikkia edustava yhtye, johon mä joskus teinivuosinani tutustuin. Ei se nyt koskaan mikään mun ehdoton suosikki ole ollut, mutta osaltaan tuo bändi varmaan vaikutti siihen, että mä kiinnostuin espanjan kielestä ja sitä puhuvasta maailmasta. Ja tavallaan tämä vaihto on nyt ollut uusi luku tuossa kymmenen vuotta sitten alkaneessa tarinassa.

”Uusi luku tarinassa”, voi jeesus. Alkaa olla mun tunteilu jo aika mahtipontista. Rakennan muutamasta ulkomailla vietetystä kuukaudesta jotain eeppistä sankaritarinaa. Ja koen syvää emotionaalista yhteyttä melkein meidän isän ikäisten meksikolaismuusikoiden kanssa. Että eiköhän se ole parasta lopetella, ennen kuin menee aivan överiksi. Mä jään tänne koneen ääreen tärisemään tunnekuohuissani. Itken surusta ja ilosta yhtä aikaa sekä koen muita käsittämättömiä tunteenpurkauksia. Sen jälkeen menen ja vaihdan tamponini.

Kyllä vaan. Menen ja vaihdan tamponini. Tuolla äärimmäistä tyylitajua osoittavalla lauseella sai tämäkin blogi arvoisensa päätöksen.

Köyhät haisee

Argentiinalaisia ärsyttää. Tällä kertaa syynä ei ole futismaajoukkueen huono menestys tai liian hitaasti kasvava takatukka, vaan se, että maan hallitus tekee jotain aivan järjetöntä. Se nimittäin jakaa ihmisille sosiaaliavustuksia.

Täällä, kuten niin monessa muussakin maassa, tuntuu olevan muotia valittaa valtion holtittomasta rahankäytöstä. Ja onhan se nyt ihan uskomatonta, mihin niitä yhteisiä varoja kulutetaan. Jo useampi paikallinen on kertonut mulle epäuskon ja järkytyksen sekaisella äänellä, miten tässä maassa voi nykyään saada rahaa siitä, että tekee lapsen. Valtio siis maksaa tietyn suuruisen avustuksen perheen jokaista lasta kohden. Kyllä. Käsittämätöntä. Ties minkä nimen ne tuolle turhuudelle vielä keksivät. Varmaan jokin ”lapsilisä” tai jotain muuta yhtä naurettavaa.

Ennenkuulumatonta täällä on myös se, että nykyhallinto antaa rahaa niille, jotka eivät ole töissä. Voitteko uskoa? Jos jäät ilman työtä, valtio tukee sua rahallisen avustuksen muodossa. Sitä sitten kutsutaan varmaan ”työttömyyskorvaukseksi”. Voi jeesus mitä touhua. Toimivaa julkista terveydenhuoltoa tai muita kattavia sosiaalipalveluita täällä ei onneksi kuitenkaan ole.

Tuolla teennäisen nokkelalla ironialla mä yritän siis sanoa, että argentiinalaiset ajattelisivat noin. Oikeastaan se ei pidä edes paikkaansa. Sen sijaan nuo huomiot perustuvat vääristelyyn ja yleistyksiin, niin kuin itse asiassa koko mun blogi. Todellisuudessa tuota mieltä on vain hyvinvoiva yläluokka, johon sosiaaliavustukset eivät kohdistu. Mä olen kuitenkin saanut nauttia kyseisen sosio-ekonomisen ryhmän seurasta ihan riittämiin, koska vaihto-opiskelen kalliissa, yksityisessä yliopistossa ja asun kalliissa, yksityisissä yliopistoissa opiskelevien ihmisten kanssa.

Mutta jos tuossa porukassa jotain olen saanut nähdä, niin sen, kuinka jakautunut argentiinalainen yhteiskunta on. Monella hyväosaisella on kerrottavanaan kauhutarinoita sellaisesta ihmisryhmästä kuin ”köyhät”. Ne eivät kuulemma osaa hoitaa asioitaan ja pistävät itse asiassa kaiken vituiksi, kun siihen vaan tilaisuuden saavat. Köyhät ovat aivan kuin jokin toinen ihmislaji, joka eroaa kunnon kansalaisista. Köyhät ovat likaisia. Ja ne haisevat.

Mä olen yrittänyt välttää Suomi-nostalgisointia viimeiseen asti, mutta nyt joudun antamaan periksi. En voi nimittäin olla ajattelematta, että ei se suomalaisen yhteiskunnan tasapäisyys ihan huono juttu ole. Totta kai Suomessakin hyvinvointi jakautuu epätasaisesti, eikä se ole sama asia, asutko sä Eirassa vai Jakomäessä. Mutta suurin osa meistä käy kuitenkin samat koulut, saman armeijan ja laittaa lapsensa samoihin päiväkoteihin, mikä osaltaan kai lieventää yhteiskuntaryhmien välisiä rajoja. Täällä Argentiinassa vastaavat rajat ovat pikemminkin kuiluja, joita ei niin vain ylitetäkään.

Huhhuh. Nyt meni sen verran vakavamieliseksi yhteiskunta-analyysiksi, etten mä itsekään jaksa lukea, mitä kirjoitin. Että eiköhän se ole aika lopettaa tämä sosiologin leikkiminen. Amatöörisosiologian sijaan saatte jälleen kerran nauttia, tai todennäköisemmin kärsiä, paikallisesta musiikista.

Alla oleva kappale edustaa tavallista argentiinalaista populaarimusiikkia. Tai kun sanon tavallista, niin oikeastaan mä tarkoitan, että aika paskaa. Huonoudestaan huolimatta kyseinen biisi on soinut mun päässä nyt sellaiset neljä kuukautta, ja yhtä monta kuukautta mä olen käynyt raskasta henkistä taistelua saadakseni sen pois sieltä. Vaan eipä ole onnistunut, ja tässä vaiheessa alkaakin jo olla mielenterveys koetuksella. Lähinnä mä haluan siis vaan jakaa teidän kanssa tämän tuskan, jonka Miranda! -niminen yhtye on mulle tuottanut.

Tuon videon suhteen mä olen aika sanaton. Mulla ei ole oikeasti hajuakaan siitä, mitä se yrittää sanoa. Jos joku teistä löytää siitä jonkun syvällisen sanoman, niin kertokaa ihmeessä.

Jättiläismäinen fallossymboli ja pari muuta kuvaa

Meinaa taas kouluhommat häiritä sitä, mikä on elämässä tärkeää. Tärkeällä mä tarkoitan tietysti tätä blogia. Keräähän tämä ainakin 50 lukukertaa viikossa. Joista 40:stä on vastuussa meidän äiti. Aikamoinen kansansuosio, etten sanoisi.

Mutta koska lopputenttien varjo leijuu raskaana blogini yllä, korvaan jaaritteluni tällä kertaa visuaalisella sisällöllä. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Nopeasti laskettuna alla pitäisi siis olla kuvia reilusti yli 10 000 sanan edestä. Vaan ei kyllä ole. Pitää nimittäin olla aikamoinen vatipää, jos ei noiden kuvien sisältöä saa kymmenellätuhannella sanalla ilmaistua. Tähän tilanteeseen sopivampi olisikin eräässä argentiinalaisessa opiskelijakämpässä jo muutaman sekunnin ajan elänyt sanonta ”Otson blogikuva kertoo enemmän kuin kolme sanaa.”

Alla on nyt joka tapauksessa muutama sekalainen kuva tästä kaupungista, Buenos Airesista siis.

Tämä on hautausmaa, ei mun kotikatu.

Ei täällä oikeasti tuon näköistä ole. Muuta kuin yhdessä puistossa.

Siinä se nyt seisoo.

Kaupunkikuvien vastapainoksi tämänkertaisen musiikkinäytteen juuret ovat syvällä maaseudulla. Alle valikoitunut kappale edustaa perinteistä argentiinalaista folklore-musiikkia, joka on erityisen suosittua tuolla sisämaassa. Jos Buenos Airesilla on tangonsa, maaseutua puolestaan hallitsee folklore.

Los Chalchaleros -yhtyeen esittämässä biisissä on mukana myös Mercedes Sosa, joka on yksi Argentiinan kaikkien aikojen kuuluisimmista laulajista. Kappale kantaa nimeä Zamba por vos, suomeksi kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Zamba sun vuoksi”. Mä joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen kaikille teille, jotka jo innostuitte ja kuvittelitte näkevänne videolla vähäpukeisia sambatyttöjä. Argentiinalainen zamba nimittäin eroaa aika lailla brasilialaisesta sambasta. Paljaan pinnan sijaan video pitää sisällään jo kypsään ikään ehtineitä herroja perinneasuissaan sekä yhden tukevasti pukeutuneen naisihmisen. Ja jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin taitaa olla kaikille parasta, että kyseistä leidiä ei samba-asussa nähdä.