Hogar dulce hogar

Eli home sweet home. Koti makea koti. Tai en mä tiedä, voiko tätä vielä kodiksi kutsua, mutta kyllä mä tunsin palaavani paikkaan, joka ainakin jossain määrin tuntuu tutulta. Chilen reissu siis takana, ja sehän oli erittäin jees kokemus. Vietin aikaani pääosin Santiagossa, joka koostaan huolimatta vaikutti aika rennolta ja rauhalliselta paikalta, ainakin Buenos Airesiin verrattuna. Sellaisia kadunkulmissa seisoskelevia, suhteellisen kuumottavia huppupäitä oli kanssa vähemmän. Kävin myös Tyynenmeren rannalla Valparaísossa, maanjäristysten ja merirosvojen muutamaan kertaan tuhoamassa satamakaupungissa. Se oli kyllä kaikin puolin hämmästyttävä paikka, yhtä aikaa sekä yksi kauneimmista että rumimmista näkemistäni kaupungeista.

Koska mä näiden muutaman päivän jälkeen tunnen tietysti olevani yksi johtavista Chile-asiantuntijoista, mun tekisi mieli yrittää tiivistää tässä nyt kaikki olennainen chileläisestä kansanluonteesta, kulttuurista ja yhteiskunnasta.  Lienee kuitenkin parempi, että jätän sen tekemättä. Sen sijaan saatte nauttia perinteisen tylsistä kaupunkikuvista, joita on muutama tuossa alla. Mielellään olisin laittanut kuvia enemmän ja monipuolisemmin, mutta mun kamerasta loppui akku jo ensimmäisenä päivänä, ja eihän mulla tietenkään ollut laturia mukana. Voi sitä vitutuksen määrää. Kai mä sitten ajattelin, että näitä nykyajan elektroniikkavehkeitä voi ladata vaikka ajatuksen voimalla. Vaan eipä voi. Erityisesti Valparaíso olisi ansainnut tulla tallennetuksi kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. No, onneksi on interwebbi.

No tämä ei kyllä ole kaupunkikuva. Se on vuoristokuva.

Alkuasukkaita

Tuolla horisontissa ei muuten ole pilvistä, vaan saasteista.

Vaikka täällä Etelä-Amerikassa maata vaihtaisikin, onneksi on jotain pysyvää. Nimittäin reggaeton-musiikki. Siis ihan oikeasti sitä on kaikkialla. Kun kävelee kadulla, se työntyy aivoihin kahviloista, kioskeista, kotien ikkunoista ja ohi ajavista amisautoista. Tai en mä tiedä, ovatko ne amiksia täällä, jotain niiden aatetovereita kuitenkin. Paikalliset diskoteekit soittavat alkuillasta yleismaailmallista hittimusaa, mutta heti kun paikka täytyy, niin reggaeton-biitti alkaa jauhaa. Ihan rentoa ja rytmikästä musaahan se on, mutta siinä vaiheessa, kun melko puuduttavia reggaeton-biisejä on tanssilattialla takana se viisitoista, alkaa tällaisen hillittyyn lantionkäyttöön tottuneen suomalaisen aseet olla aika vähissä. Reggaetonin keskeinen viesti tuntuu olevan suhteellisen yksinkertainen, lyriikoissa keskitytään lähinnä naisiin ja tarpeeseen saada sellainen/sellaista.

Alla on nyt ihan kaksin verroin tätä herkkua. Reggaetonia siis, ei naisia. Nimimerkeillä Wisin ja Yandel esiintyvät herrasmiehet tulevat reggaetonin kehdosta, Puerto Ricosta ja ovat tällä hetkellä melkoisen suosittuja koko läntisellä pallonpuoliskolla. Daddy Yankee taas tunnetaan kai tämän mantereen ulkopuolellakin. Sitä mä en vaan taas ymmärrä, että jos ihminen saa ihan itse valita oman taiteilijanimensä, niin kuka hemmetti ottaa nimekseen ’Daddy Yankee’? Ja kuka hemmetti käyttää sanaa hemmetti? Mä en uskalla enää kiroilla kunnolla, kun tiedän, että meidän äiti lukee tätä.

Noissa videoissa kuultava Puerto Ricon espanja on muuten siitä hauskaa, että tietyissä kohdissa siinä korvataan ärrä l-kirjaimella. Ne sanoo siis esimerkiksi "el amol de mi vida". Se kuulostaa jotenkin vähän, no, kolmevuotiaalta.