Hogar dulce hogar

Eli home sweet home. Koti makea koti. Tai en mä tiedä, voiko tätä vielä kodiksi kutsua, mutta kyllä mä tunsin palaavani paikkaan, joka ainakin jossain määrin tuntuu tutulta. Chilen reissu siis takana, ja sehän oli erittäin jees kokemus. Vietin aikaani pääosin Santiagossa, joka koostaan huolimatta vaikutti aika rennolta ja rauhalliselta paikalta, ainakin Buenos Airesiin verrattuna. Sellaisia kadunkulmissa seisoskelevia, suhteellisen kuumottavia huppupäitä oli kanssa vähemmän. Kävin myös Tyynenmeren rannalla Valparaísossa, maanjäristysten ja merirosvojen muutamaan kertaan tuhoamassa satamakaupungissa. Se oli kyllä kaikin puolin hämmästyttävä paikka, yhtä aikaa sekä yksi kauneimmista että rumimmista näkemistäni kaupungeista.

Koska mä näiden muutaman päivän jälkeen tunnen tietysti olevani yksi johtavista Chile-asiantuntijoista, mun tekisi mieli yrittää tiivistää tässä nyt kaikki olennainen chileläisestä kansanluonteesta, kulttuurista ja yhteiskunnasta.  Lienee kuitenkin parempi, että jätän sen tekemättä. Sen sijaan saatte nauttia perinteisen tylsistä kaupunkikuvista, joita on muutama tuossa alla. Mielellään olisin laittanut kuvia enemmän ja monipuolisemmin, mutta mun kamerasta loppui akku jo ensimmäisenä päivänä, ja eihän mulla tietenkään ollut laturia mukana. Voi sitä vitutuksen määrää. Kai mä sitten ajattelin, että näitä nykyajan elektroniikkavehkeitä voi ladata vaikka ajatuksen voimalla. Vaan eipä voi. Erityisesti Valparaíso olisi ansainnut tulla tallennetuksi kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. No, onneksi on interwebbi.

No tämä ei kyllä ole kaupunkikuva. Se on vuoristokuva.

Alkuasukkaita

Tuolla horisontissa ei muuten ole pilvistä, vaan saasteista.

Vaikka täällä Etelä-Amerikassa maata vaihtaisikin, onneksi on jotain pysyvää. Nimittäin reggaeton-musiikki. Siis ihan oikeasti sitä on kaikkialla. Kun kävelee kadulla, se työntyy aivoihin kahviloista, kioskeista, kotien ikkunoista ja ohi ajavista amisautoista. Tai en mä tiedä, ovatko ne amiksia täällä, jotain niiden aatetovereita kuitenkin. Paikalliset diskoteekit soittavat alkuillasta yleismaailmallista hittimusaa, mutta heti kun paikka täytyy, niin reggaeton-biitti alkaa jauhaa. Ihan rentoa ja rytmikästä musaahan se on, mutta siinä vaiheessa, kun melko puuduttavia reggaeton-biisejä on tanssilattialla takana se viisitoista, alkaa tällaisen hillittyyn lantionkäyttöön tottuneen suomalaisen aseet olla aika vähissä. Reggaetonin keskeinen viesti tuntuu olevan suhteellisen yksinkertainen, lyriikoissa keskitytään lähinnä naisiin ja tarpeeseen saada sellainen/sellaista.

Alla on nyt ihan kaksin verroin tätä herkkua. Reggaetonia siis, ei naisia. Nimimerkeillä Wisin ja Yandel esiintyvät herrasmiehet tulevat reggaetonin kehdosta, Puerto Ricosta ja ovat tällä hetkellä melkoisen suosittuja koko läntisellä pallonpuoliskolla. Daddy Yankee taas tunnetaan kai tämän mantereen ulkopuolellakin. Sitä mä en vaan taas ymmärrä, että jos ihminen saa ihan itse valita oman taiteilijanimensä, niin kuka hemmetti ottaa nimekseen ’Daddy Yankee’? Ja kuka hemmetti käyttää sanaa hemmetti? Mä en uskalla enää kiroilla kunnolla, kun tiedän, että meidän äiti lukee tätä.

Noissa videoissa kuultava Puerto Ricon espanja on muuten siitä hauskaa, että tietyissä kohdissa siinä korvataan ärrä l-kirjaimella. Ne sanoo siis esimerkiksi "el amol de mi vida". Se kuulostaa jotenkin vähän, no, kolmevuotiaalta.

Chileen

Kuten aika monessa muussakin maailmankolkassa, täällä on pääsiäisviikko eli Semana Santa meneillään. Sen kunniaksi mä olen lähdössä parin tunnin päästä Santiagoon, Chileen. Ihan vain sellainen nopea, vajaan viikon mittainen visiitti. Tai nopeaa siinä lienee kaikki muu paitsi bussimatkat, 21 tuntia suuntaansa. Jos jotain noissa puuduttavissa bussimatkoissa odotan, niin Andien ylitystä. Mä olen ymmärtänyt, että ne ovat vähän Laajavuorta korkeampia. Takaisin palailen ensi viikon alussa.

Ei kai mulla sitten muuta asiaa olekaan. Piti vaan päästä leveilemään reissulla. Tai no ehkä sen haluaisin teidän kanssa vielä jakaa, että tuossa mun huoneen seinällä vilisti just äsken isoin torakka mitä olen elämässäni nähnyt. Sellainen meikän etusormen pituinen. Tämä menee nyt taas mun vähemmän miehisten ominaisuuksien pitkään listaan, mutta hyi v***u nuo on ällöttäviä.

Reissun innostamana vielä vähän chileläistä musiikkia. Ainoa chileläinen bändi, jonka mä tiedän, on joskus takavuosina maltillista suosiota nauttinut La Ley. Sen lisäksi mä olen antanut itseni ymmärtää, että myös metalliorkesteri Slayerillä on chileläinen vokalisti, mutta en kai mä nyt tänne mitään Slayeria laita, jeesus sentään. Siispä La Leyllä mennään. Tämä biisi on kyllä aikamoista kuraa, mutta nopeasti tuotantoon perehdyttyäni jouduin toteamaan, että bändi on ollut vähän säästeliäs hyvien biisien suhteen. Tällä kertaa näiden kavereiden meriitiksi taitaakin jäädä se, että ne ovat Chilestä. Siitä vaan sitten tämän mainospuheen jälkeen kuuntelemaan.

Hitaasti mutta varmasti

Vielä en ole juurikaan Suomea ikävöinyt täällä ollessani. Ennen kuin tossa äskettäin, kun kävin hankkimassa opiskelijatodistusta yliopistolta. Siis sellaista paperia, jossa kaikessa yksinkertaisuudessaan lukisi, että mä opiskelen kyseisessä koulussa. Opiskelijapalveluissa Jyväskylässä vastaavan todistuksen hankkimisprosessi kestää kai jotain puoli minuuttia. Täällä vakiintunut käytäntö on lyhykäisyydessään seuraavanlainen:

Sä menet paikalliseen opiskelijatoimistoon, esität asian yhdellä tiskillä, josta saat vuoronumeron toiselle tiskille. About tunnin odotuksen jälkeen kerrot toiveesi uudestaan, täytät muutaman melko perusteellisen lomakkeen, jonka jälkeen sulle kerrotaan, että todistusta varten tarvitaan passi. Sulla ei ole sitä mukana, joten palaat seuraavana päivänä takaisin. Sama homma uudestaan, jonotukset, lomakkeet ja nyt myös se passi. Valmiin todistuksen voit hakea kolmen päivän päästä. Muutaman päivän päästä palaat opintotoimiston tiskille, jossa saat tietää, että sun todistusta ei voitu tehdä, koska olet vaihto-opiskelija. Sitten sä jonotat taas päästäksesi kysymään, josko olisi mahdollista saada sellainen todistus, jonka sulle VOI tehdä. Täytät lomakkeet vielä kerran, ja voilà, valmista on viiden päivän päästä. Ja silloinhan sä et tee sillä todistuksella enää mitään.

Noin yleisemminkin, asiat etenevät täällä vähän hitaammin. Mikä ei kyllä kulttuuristen stereotypioiden valossakaan ole mikään yllätys. Enkä mä ole yksin asian kanssa, vaan jokaisella täällä asuvalla lienee tästä jonkinlainen tarina kerrottavanaan. Joka tapauksessa tässä kaupungissa on vaikea tehdä suunnitelmia silleen, että ”No, käynpä tuossa yliopistolla kysymässä yhtä juttua ja vien siinä matkalla tämän kirjeen postiin, ja sitten tulen pankin ja kaupan kautta kotiin.” Tai siis voihan niin tehdä, mutta siihen pitää varata käytännössä koko päivä. Ihmisiä on paljon, ja luukkuja, joilla asiansa hoitaa, vähän.

Tästä mun kirjoituksen ruikuttavasta sävystä huolimatta mä en kuitenkaan tarkoita valittaa. Tämä kaikki on luonnollinen osa paikallista elämää ja kulttuuria. Muut asiat ovat täällä vaan nopeutta ja tehokkuutta tärkeämpiä. Kuten esimerkiksi jalkapallo ja wet look -geelin käyttö. Suomalaiseen tehokkuuteen tottuneelle tekee itse asiassa aika hyvää huomata, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikkei kaikki ihan viimeisen päälle organisoitua olisikaan. Samalla sitä voi antaa itselleenkin luvan järjestää ajankäyttönsä vähän rennommin.

Tänään meikän musacornerissa on tarjolla rentoon ajankäyttöön sopivaa musiikkia. Gustavo Santaolalla on argentiinalainen muusikko ja säveltäjä, joka on tehnyt soundtrackit muun muassa elokuviin Amores Perros, Brokeback Mountain ja Babel. Alla olevan biisin nimi pitää sisällään kaksi paikannimeä: Ushuaia on Argentiinan (ja koko maailman) eteläisin kaupunki ja La Quiaca puolestaan maan pohjoisin. Etäisyys näiden välillä on vähän yli 5000 kilometriä. Jonkinlaista argentiinalaista mielenmaisemaa tässä siis kai maalaillaan. Ja koska teitä kaikkiahan kiinnostaa tämä varmaan ihan helevetisti, niin kannattaa katsoa myös tuo video, siinä on ihan vaikuttavia kuvia jostain sellaisesta, mitä täällä kaupungissa ei näe.

Parempi myöhään kuin…

Tällaisena spontaanina ihmisenä mä olen tässä nyt kuuden viikon ajan kypsytellyt ajatusta blogin aloittamisesta.  Tän puolentoista kuukauden mittaisen silmänräpäyksen jälkeen mä sitten kirjoitan elämäni ensimmäistä blogitekstiä. Ihan ex tempore siis. Tosta noin vaan. Sen kummempia ajattelematta.

Nämä kuusi viikkoa mä olen viettänyt vaihtarina Buenos Airesissa.  Tarkoitus on purkaa tähän blogiin sekalaisia fiiliksiä, joita arki Argentiinassa, tässä takatukkien luvatussa maassa, herättää. Sellaisia tavallisia everyday-ajatuksia.

Jotta pääsette kartalle, lienee parasta aloittaa perustiedoista. Mä asustelen täällä ihan kaupungin sydämessä, Recoleta-nimisellä alueella. Samassa kämpässä mun kanssa asuu seitsemän ihmistä, kuusi argentiinalaista ja yksi amerikkalainen. Nämä argentiinalaiset ovat järjestäen kaikki mua vähän nuorempia, sellaisia 17-20 -vuotiaita. Täälläpäin maailmaa aloitetaan nääs yliopisto jo siinä 17 vuoden iässä. Joidenkin kanssa tuo ikäero näkyy enemmän, toisten kanssa vähemmän. Mutta yleisesti ottaen varsin mukavia nuorisolaisia.

Mun kanssa majaileva amerikkalaistyttö on täällä saman ISEP-vaihto-ohjelman kautta kuin mäkin. Nopealla yhteenlaskulla päästään siihen, että meitä on täällä kokonaista kaksi ISEP-vaihtaria. Muutenkin meidän yliopistolla vaihto-opiskelijat ovat suht harvassa, yhteensä meitä on parikymmentä.  About puolet on espanjankielisestä maailmasta ja toinen puoli Jenkeistä ja Ranskasta. Mä olenkin tähän tietoon meidän yliopistossa ainoa vaihtari, jonka äidinkieli ei ole espanja, englanti tai ranska. Eikä siinä mitään, maineestaan huolimatta nuo ranskalaisetkin on ihan hyviä tyyppejä. Ne on vaan siitä hauskoja, että puhui ne sitten mitä kieltä tahansa, niin se kuulostaa aina ihan ranskalta.

Suhteellisen raa’asti tiivistettynä nämä puolitoista täällä vietettyä kuukautta ovat pitäneet sisällään valtavan määrän uusia ja ihmeellisiä asioita, eksymistä ja löytämistä, yritystä ja erehdystä, onnistumisiakin. Uusia kavereita, mutta myös tietynlaista yksinäisyyden tunnetta.  Puistoja, kattoterasseja, kiiltäviä pilvenpiirtäjiä ja graffiteilla päällystettyjä hylättyjä rakennuksia. Mutta kaiken kaikkeaan mä tiedän olevani jonkin sellaisen äärellä, josta olen jo pitkään haaveillut.

No sepä oli sentimentaalista tuubaa. Nyt mä haluaisin tarjota teille tossa äsken krapuloissani ideoiman osion Espanjankielisen maailman musiikkia Otson kanssa tai vaihtoehtoisesti Música del mundo hispanohablante con el 8. Käytännössä ajattelin siis linkittää blogiini paikallisia, enemmän tai vähemmän suosittuja musiikkituotoksia. Musiikilliselta tasoltaan biisit tulevat varmasti olemaan vaihtelevia, tai ehkeivät edes vaihtelevia, vaan tasaisen huonoja, mutta ideana onkin lähinnä tuoda esiin paikallista kulttuuria.

Ekana on vuorossa argentiinalainen laulu- ja soitinyhtye Soda Stereo, nyttemmin jo hajonnut espanjankielisen rockin jättiläinen, joka on koko Latinalaisessa Amerikassa aivan järjettömän suosittu. Luoja tietää, miksi bändille on valittu juuri tuo nimi, espanjankielisille kun on käytännössä mahdotonta lausua S-kirjaimen ja konsonantin yhdistelmää sanan alussa, ilman E:n antamaa tukea. Niinpä täällä puhutaan siis Soda Estereosta. Jurassic Parkinkin on täällä muuten ohjannut muuan Esteven Espielberg.