Viimeinen blogiteksti

Niin kuin tuo otsikko yrittää hienovaraisesti vihjata, mun blogi on nyt tullut tiensä päähän. Se tekee kuolemaa. Tai oikeastaan harkitun itsemurhan. Samalla pääsette kärsimyksistänne myös te, jotka tätä erehdyitte lukemaan.

Syynä blogiliekin sammumiseen on se, että mä lähden muutaman päivän päästä kiertämään noita Argentiinan naapurimaita. Reissun aikana en jaksa blogia päivittää ja saamattomuuteni tuntien en tee sitä kotiin päästyänikään. Kasvotusten mä kyllä sitten leveilen teille matkoillani sitäkin enemmän.

Nyt kun mun vaihto on ohi ja mä joudun jättämään hyvästit tälle kaupungille, mulla alkaa nousta tunteet pintaan. Nyyhkytän tässä tietokoneen ruudun edessä ja tunnen itseni taas kerran oikeaksi tosimieheksi. Mutta onhan tämä nyt haikeaa. Mä olen nimittäin oikeasti tykännyt olla täällä, eikä mulla olisi vielä mikään kiire pois. Tuntuu, että niin monen asian suhteen on vasta päässyt vauhtiin, ja nyt kaikki sitten jo loppuukin. Vielä on rintakarvat kasvattamatta ja mun latinotukkakin kaipaisi vielä vähän lisää kiiltoa.

Yhtä aikaa mä olen kuitenkin myös iloinen. Tämä on ollut kaikin puolin uskomattoman hieno kokemus, ja ei kai siinä auta kuin olla kiitollinen siitä, että on tällaisen mahdollisuuden saanut. Ja kyllä mä uskon, että mä jotain uutta olen oppinut. Uutta elämästä, itsestäni ja muista yhtä kliseisistä aiheista.

Eikä mun iloa vähennä ainakaan se, että Eeva, mun tyttöystävä, tulee tänne huomenna. Vaikka mä olenkin nauttinut jokaisesta, tai ainakin melkein jokaisesta päivästä täällä, mä olen samalla kuitenkin laskenut ensin kuukausia, sitten viikkoja ja lopuksi päiviä meidän jälleennäkemiseen.

Tässä vaiheessa mun kuuluisi tyylilleni uskollisesti kumota tuo edeltävä herkistely toteamalla, että ”kylläpä oli tunteellista paskaa” tai jotain muuta vastaavaa. Vaan enpä taida sitä tehdä. Ihan oikeita tunteita ne nimittäin on. Tai no en tiedä, vähän tekisi kyllä mieli pilkata omaa nössöilyäni. Mutta vastustan kiusausta. Ainakin epätoivoisesti yritän. Ei vittu, ei pysty. Pakko se on sanoa. Kylläpä oli tunteellista paskaa.

Mutta niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi myös kaikki huono loppuu aikanaan. Mennään siis viimeistä kertaa espanjankielisen musiikin pariin.

Stadionrockilla tämä alkoi ja stadionrockiin tämä myös päättyy. Meksikolaisyhtye Maná saa kunnian esittää alla olevan joutsenlaulun. Luojan kiitos ei sitä Yön Joutsenlaulua kuitenkaan. Siitä mä olen muuten kanssa iloinen, ettei ole melkein puoleen vuoteen tarvinnut vahingossakaan kuulla kyseistä biisiä.

Latinalaisen Amerikan bändeistä Maná on ehkä se suurin ja kaunein. Siis suosiolla mitattuna, en mä tiedä voiko noita soittajien kasarikiharoita, jotka itsepintaisesti uhmaavat vuosikymmenten vaihtumista, erityisen kauniiksi sanoa.

Kiharoiden lisäksi tuohon bändiin liittyy kuitenkin myös henkilökohtaisempi ulottuvuus. Maná oli kai ensimmäinen espanjankielistä musiikkia edustava yhtye, johon mä joskus teinivuosinani tutustuin. Ei se nyt koskaan mikään mun ehdoton suosikki ole ollut, mutta osaltaan tuo bändi varmaan vaikutti siihen, että mä kiinnostuin espanjan kielestä ja sitä puhuvasta maailmasta. Ja tavallaan tämä vaihto on nyt ollut uusi luku tuossa kymmenen vuotta sitten alkaneessa tarinassa.

”Uusi luku tarinassa”, voi jeesus. Alkaa olla mun tunteilu jo aika mahtipontista. Rakennan muutamasta ulkomailla vietetystä kuukaudesta jotain eeppistä sankaritarinaa. Ja koen syvää emotionaalista yhteyttä melkein meidän isän ikäisten meksikolaismuusikoiden kanssa. Että eiköhän se ole parasta lopetella, ennen kuin menee aivan överiksi. Mä jään tänne koneen ääreen tärisemään tunnekuohuissani. Itken surusta ja ilosta yhtä aikaa sekä koen muita käsittämättömiä tunteenpurkauksia. Sen jälkeen menen ja vaihdan tamponini.

Kyllä vaan. Menen ja vaihdan tamponini. Tuolla äärimmäistä tyylitajua osoittavalla lauseella sai tämäkin blogi arvoisensa päätöksen.

Köyhät haisee

Argentiinalaisia ärsyttää. Tällä kertaa syynä ei ole futismaajoukkueen huono menestys tai liian hitaasti kasvava takatukka, vaan se, että maan hallitus tekee jotain aivan järjetöntä. Se nimittäin jakaa ihmisille sosiaaliavustuksia.

Täällä, kuten niin monessa muussakin maassa, tuntuu olevan muotia valittaa valtion holtittomasta rahankäytöstä. Ja onhan se nyt ihan uskomatonta, mihin niitä yhteisiä varoja kulutetaan. Jo useampi paikallinen on kertonut mulle epäuskon ja järkytyksen sekaisella äänellä, miten tässä maassa voi nykyään saada rahaa siitä, että tekee lapsen. Valtio siis maksaa tietyn suuruisen avustuksen perheen jokaista lasta kohden. Kyllä. Käsittämätöntä. Ties minkä nimen ne tuolle turhuudelle vielä keksivät. Varmaan jokin ”lapsilisä” tai jotain muuta yhtä naurettavaa.

Ennenkuulumatonta täällä on myös se, että nykyhallinto antaa rahaa niille, jotka eivät ole töissä. Voitteko uskoa? Jos jäät ilman työtä, valtio tukee sua rahallisen avustuksen muodossa. Sitä sitten kutsutaan varmaan ”työttömyyskorvaukseksi”. Voi jeesus mitä touhua. Toimivaa julkista terveydenhuoltoa tai muita kattavia sosiaalipalveluita täällä ei onneksi kuitenkaan ole.

Tuolla teennäisen nokkelalla ironialla mä yritän siis sanoa, että argentiinalaiset ajattelisivat noin. Oikeastaan se ei pidä edes paikkaansa. Sen sijaan nuo huomiot perustuvat vääristelyyn ja yleistyksiin, niin kuin itse asiassa koko mun blogi. Todellisuudessa tuota mieltä on vain hyvinvoiva yläluokka, johon sosiaaliavustukset eivät kohdistu. Mä olen kuitenkin saanut nauttia kyseisen sosio-ekonomisen ryhmän seurasta ihan riittämiin, koska vaihto-opiskelen kalliissa, yksityisessä yliopistossa ja asun kalliissa, yksityisissä yliopistoissa opiskelevien ihmisten kanssa.

Mutta jos tuossa porukassa jotain olen saanut nähdä, niin sen, kuinka jakautunut argentiinalainen yhteiskunta on. Monella hyväosaisella on kerrottavanaan kauhutarinoita sellaisesta ihmisryhmästä kuin ”köyhät”. Ne eivät kuulemma osaa hoitaa asioitaan ja pistävät itse asiassa kaiken vituiksi, kun siihen vaan tilaisuuden saavat. Köyhät ovat aivan kuin jokin toinen ihmislaji, joka eroaa kunnon kansalaisista. Köyhät ovat likaisia. Ja ne haisevat.

Mä olen yrittänyt välttää Suomi-nostalgisointia viimeiseen asti, mutta nyt joudun antamaan periksi. En voi nimittäin olla ajattelematta, että ei se suomalaisen yhteiskunnan tasapäisyys ihan huono juttu ole. Totta kai Suomessakin hyvinvointi jakautuu epätasaisesti, eikä se ole sama asia, asutko sä Eirassa vai Jakomäessä. Mutta suurin osa meistä käy kuitenkin samat koulut, saman armeijan ja laittaa lapsensa samoihin päiväkoteihin, mikä osaltaan kai lieventää yhteiskuntaryhmien välisiä rajoja. Täällä Argentiinassa vastaavat rajat ovat pikemminkin kuiluja, joita ei niin vain ylitetäkään.

Huhhuh. Nyt meni sen verran vakavamieliseksi yhteiskunta-analyysiksi, etten mä itsekään jaksa lukea, mitä kirjoitin. Että eiköhän se ole aika lopettaa tämä sosiologin leikkiminen. Amatöörisosiologian sijaan saatte jälleen kerran nauttia, tai todennäköisemmin kärsiä, paikallisesta musiikista.

Alla oleva kappale edustaa tavallista argentiinalaista populaarimusiikkia. Tai kun sanon tavallista, niin oikeastaan mä tarkoitan, että aika paskaa. Huonoudestaan huolimatta kyseinen biisi on soinut mun päässä nyt sellaiset neljä kuukautta, ja yhtä monta kuukautta mä olen käynyt raskasta henkistä taistelua saadakseni sen pois sieltä. Vaan eipä ole onnistunut, ja tässä vaiheessa alkaakin jo olla mielenterveys koetuksella. Lähinnä mä haluan siis vaan jakaa teidän kanssa tämän tuskan, jonka Miranda! -niminen yhtye on mulle tuottanut.

Tuon videon suhteen mä olen aika sanaton. Mulla ei ole oikeasti hajuakaan siitä, mitä se yrittää sanoa. Jos joku teistä löytää siitä jonkun syvällisen sanoman, niin kertokaa ihmeessä.

Jättiläismäinen fallossymboli ja pari muuta kuvaa

Meinaa taas kouluhommat häiritä sitä, mikä on elämässä tärkeää. Tärkeällä mä tarkoitan tietysti tätä blogia. Keräähän tämä ainakin 50 lukukertaa viikossa. Joista 40:stä on vastuussa meidän äiti. Aikamoinen kansansuosio, etten sanoisi.

Mutta koska lopputenttien varjo leijuu raskaana blogini yllä, korvaan jaaritteluni tällä kertaa visuaalisella sisällöllä. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Nopeasti laskettuna alla pitäisi siis olla kuvia reilusti yli 10 000 sanan edestä. Vaan ei kyllä ole. Pitää nimittäin olla aikamoinen vatipää, jos ei noiden kuvien sisältöä saa kymmenellätuhannella sanalla ilmaistua. Tähän tilanteeseen sopivampi olisikin eräässä argentiinalaisessa opiskelijakämpässä jo muutaman sekunnin ajan elänyt sanonta ”Otson blogikuva kertoo enemmän kuin kolme sanaa.”

Alla on nyt joka tapauksessa muutama sekalainen kuva tästä kaupungista, Buenos Airesista siis.

Tämä on hautausmaa, ei mun kotikatu.

Ei täällä oikeasti tuon näköistä ole. Muuta kuin yhdessä puistossa.

Siinä se nyt seisoo.

Kaupunkikuvien vastapainoksi tämänkertaisen musiikkinäytteen juuret ovat syvällä maaseudulla. Alle valikoitunut kappale edustaa perinteistä argentiinalaista folklore-musiikkia, joka on erityisen suosittua tuolla sisämaassa. Jos Buenos Airesilla on tangonsa, maaseutua puolestaan hallitsee folklore.

Los Chalchaleros -yhtyeen esittämässä biisissä on mukana myös Mercedes Sosa, joka on yksi Argentiinan kaikkien aikojen kuuluisimmista laulajista. Kappale kantaa nimeä Zamba por vos, suomeksi kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Zamba sun vuoksi”. Mä joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen kaikille teille, jotka jo innostuitte ja kuvittelitte näkevänne videolla vähäpukeisia sambatyttöjä. Argentiinalainen zamba nimittäin eroaa aika lailla brasilialaisesta sambasta. Paljaan pinnan sijaan video pitää sisällään jo kypsään ikään ehtineitä herroja perinneasuissaan sekä yhden tukevasti pukeutuneen naisihmisen. Ja jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin taitaa olla kaikille parasta, että kyseistä leidiä ei samba-asussa nähdä.

 

Antakaa niin teille annetaan

Niin. Siteerasin sitten vaatimattomasti itse Jeesus Nasaretilaista tuossa otsikossa. Alkaa tämä mun itseäni täynnä oleminen nousta ihan uudelle, suorastaan messiaaniselle tasolle.

Tämän päivän epistolassa mä ajattelin keskittyä vaihteeksi johonkin selkeän positiiviseen asiaan argentiinalaisessa kulttuurissa. Ettei nyt aina näiden blogitekstien sävy olisi sellainen ”voi ny helevetti noita argentiinalaisia”. Tai no enhän mä nyt oikeasti noin ajattele, ainakaan koko ajan. Vieraan kulttuurin pilkkaaminen on vaan niin paljon hauskempaa kuin sen kehuminen. Nyt siis kuitenkin kehun. Vaikka se olisikin epähauskaa.

Päivä toisensa jälkeen mä olen nimittäin vilpittömän hämmästynyt niin argentiinalaisten kuin muidenkin latinalaisamerikkalaisten valmiudesta jakaa omastaan muille. Espanjankielen jakamista tarkoittava verbi, compartir, on täällä jatkuvasti esillä. Nimenomaan siis merkityksessä ”antaa siitä, mikä on omaa”. Oli kyse sitten ruoasta, juomasta tai muista materiaalisista hyödykkeistä, ne jaetaan ympärillä olevien kavereiden kanssa.

Usein tämä periaate pätee myös rahan suhteen. Jos joku ostaa jotain koko porukalle, rahoja harvoin ruvetaan laskemaan ja keräämään sillä hetkellä. Ajatus tuntuukin olevan, että ”minä maksan nyt, koska joku varmasti ostaa minulle jotain joskus myöhemmin”. Vaikkei se joku olisikaan kukaan juuri sillä hetkellä läsnä olevasta porukasta. Jakamisen idea ylittää siis tiettyjen ihmisten välisen vastavuoroisuuden.

Myös kotibileissä tai muissa illanistujaisissa tarjoilut ovat yhteisiä. Jokainen tuo mukanaan jotain juotavaa ja pullot kerätään sitten yhdelle pöydälle kaikkien ulottuville. Omista juomistaan ei tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni, koska täältä tuntuu puuttuvan se meissä suomalaisissa elävä krooninen pelko siitä, että viina loppuu kesken. Sehän on ehkä hirvittävin vapaa-ajan katastrofi, mikä suomalaista voi kohdata. Kuvitelkaa nyt. Olet juhannuksena mökillä, ja kaveri juo sun kaljat. Mulle kävi noin muutama vuosi sitten, ja vituttaa oikeastaan vieläkin.

Kaikki tämä jakaminen ei näytä kuitenkaan synnyttävän sen kummempia odotuksia vastapalveluksista tai takaisinmaksusta. Toki sä olet täällä parempi tyyppi, jos sä vapaaehtoisesti annat omastasi, mutta ei siitä mitään numeroa tehdä. Sen sijaan jakaminen on luonnollinen ja jokapäiväinen osa paikallista kulttuuria. Eri kulttuurista tulevalle tämä puolestaan tarjoaa mitä parhaimmat mahdollisuudet pummina elämiseen. Tai siis tarjoaisi. Enhän MINÄ tietenkään niin tee. En varmasti tee. Uskokaa nyt, ihan oikeasti.

Tässähän voisi nyt käydä analysoimaan syvällisesti sitä, miten latinalaisamerikkalaisen ja eurooppalaisen individualismin perinteet eroavat toisistaan, mutta en mä tästä mitään aatehistorian esseetä halua tehdä. Plus että vittuakos minä mistään aatehistoriasta tiedän. Siispä mennään syvällisten mietteiden sijaan taas musiikkiin.

Kuten viime tekstissä menin lupaamaan, jatkan vielä cumbia-musiikin ilosanoman levittämistä. Julistan latinorytmien evankeliumia. Ja kuulostan taas erehdyttävästi joltain Jeesukselta. Alkaa olla jo aika vakavaa tämä. Oli miten oli, cumbia on mun mielestä mielenkiintoinen musiikkityyli erityisesti siksi, että melkeinpä kaikissa tämän maanosan maissa se on tavallisen kansan, niin sanottujen alempien yhteiskuntaluokkien musiikkia. Cumbia soi siellä, missä talojen julkisivut eivät kiillä ja missä värivalot eivät välky. Ja koska tätä tavallista kansaa Latinalaisessa Amerikassa riittää, cumbia on yksi maanosan suosituimmista musiikkityyleistä.

Alla on nyt kokonaista kolme cumbia-biisiä. Sehän on aivan liikaa ollakseen mielenkiintoista, mutta kun ei niistä mikään oikein yksinään tai edes kaksinaan anna kyseisestä musiikkityylistä täysipainosta kuvaa. Kaikille teille arviolta kahdelle lukijalle, jotka jaksatte nuo kuunnella, haluaisin kertoa, että ensimmäinen kappale edustaa sitä alkuperäistä, kolumbialaista cumbiaa. Keskeisessä roolissa tässä Aniceto Molinan esittämässä klassikossa on cumbia-musiikin perussoitin haitari eli hanuri. Ja kyllä vaan, mainitsin tuon ”hanuri”-sanan vain siksi, että se vetoaa mun ala-asteelle jääneeseen huumorintajuuni. Hanuri, hehe.

Toinen video puolestaan tulee Argentiinasta, yhtyeeltä nimeltä Yerba Brava. Se on esimerkki tässä maassa suositusta cumbia villerasta. Tämä cumbian argentiinalaisversio nousee paikallisista slummeista, Brasilian faveloita vastaavista villoista. Astetta rankempi tausta näkyy myös kappaleiden sanoituksissa, jotka kertovat lähinnä rikoksista ja huumeista. Alla olevassa biisissä ja sen kotikutoisessa videossa tosin keskitytään toiseen suosittuun harrastukseen, jalkapalloon.

Cumbia villerassa hanuri, hehe, korvataan usein syntetisaattorilla. Tai sellaisella syntikkakitaralla, vai mikä ihme sen nimi oikein on. Siis se ysärisoitin, mitä se Aikakoneen tuplahuuli aikoinaan soitti. Maki tai joku. Vai soittiko sitä se toinen hyypiö? Jaa-a, nyt ollaan kyllä tärkeiden kysymysten äärellä.

Ennen kuin googlaan sanat ”aikakone”, ”tuplahuuli” ja ”soitin”, kerron vielä, että tuo kolmas ja viimeinen biisi on meksikolaisen cumbia-tähden Celso Piñan käsialaa. Siinä cumbia yhdistyy nuorison suosimaan rap-musiikkiin. Ja koska tuollainen yhdistelmä on niin moderni ja trendikäs, kappale on päässyt myös kansainväliseen levitykseen erään elokuvan soundtrackillä.

Alex! Se sitä kitaran ja syntetisaattorin risteytystä soitti. Sain myös googlaamalla tietää, että kyseinen jäbä on saanut happo-emästasapainonsa järjestykseen. Onpa hieno homma. Onneksi olkoon, Aikakoneen Alex.

Ja onneksi olkoon, Otso. Kylläpä esitit asiasi tiiviisti ja tiukasti aiheessa pysyen.

 

Vilinúrh, Manbárin ja Manatán

Latinalaisessa Amerikassa asuvat ihmiset, täällä käyneet matkailijat ja mannerta käsittelevät opaskirjat julistavat kuin yhteen ääneen, että siellä espanjankielisessä Amerikassa puhutaan sitten espanjaa. Eikä mitään muita kieliä. Sinne kun menee, niin englannilla ei sitten pärjää.

Ja näinhän se on, saatana. Ei pärjää englannilla ei. Liityn siis nyt itsekin tätä yksitoikkoista säveltä veisaavaan kuoroon. Mitä sitä turhia olemaan luova ja innovatiivinen, kun voi toistaa sen, minkä muut ovat sanoneet jo aiemmin.

Noin yleisesti ottaen, ihmisten englanninkielen taito on täällä joko huono tai olematon. Tavallisella kansalla ei ole kyseiseen valtakieleen juuri mitään kosketusta. Nuoret saattavat osata muutaman sanan, mutta eivät nekään pysty kieltä varsinaisesti puhumaan. Ainoastaan ihmiset, jotka ovat viettäneet pidemmän aikaa ulkomailla tai joilla on syystä tai toisesta paljon vierasmaalaisia kontakteja, kykenevät kommunikoimaan englanniksi.

Mutta ei tuota lonkeronsa jokaiseen maailmankolkkaan työntävää kieli-imperialismia täälläkään pakoon pääse. Argentiinan ja Britannian suhteet olivat aikoinaan varsin tiiviit, ja brittien läsnäolon jäljet ovatkin täällä vielä näkyvissä. Englannin kieli on vaikuttanut niin ihmisten, urheiluseurojen kuin katujenkin nimiin.

Vaikka nimet olisivatkin näennäisen englanninkielisiä, niiden lausuminen on täällä sitten asia erikseen. Se ei nimittäin juuri englantia muistuta. Mulla oli esimerkiksi suuria vaikeuksia löytää katua nimeltä Billinghurst, kun kaikki paikalliset neuvoivat mua sen sijaan jollekin ”Vilinúrh”-nimiselle kadulle. Ei löytynyt sellaista mun kartasta. Helppoa ei ole myöskään yliopistolla, kun kurssien pitäjät kertovat, keiden kirjoittamia kirjoja pitäisi lukea, ja siitä pitäisi sitten vielä saada jotain selvää. Kerran etsin kuumeisesti kirjastosta Manbárin-nimisen tutkijan kirjaa. Aikani pyörittyäni löysin kirjan ja koin pienen ahaa-elämyksen, kun kannessa ei lukenutkaan Manbárin, vaan Mainwaring.

Toinen tilanne, jossa olin hätää kärsimässä, oli kun pelattiin täällä meidän kämpillä sellaista Trivial Pursuitin argentiinalaisversiota. Tai ehkei se mun hätä nyt järin suuri ollut, kunhan liioittelen taas kaikkea, että tämä kuulostaisi mielenkiintoisemmalta. Joka tapauksessa, vastasin pelissä kysymykseen, jonka oikea vastaus oli Manhattan. Siis se New Yorkin saari. Tätä vastausta mä koetinkin tarjota. Yritin myös lausua sen viimeisen päälle oikein, sillä lailla amerikkalaistyyliin. Naurettavalta se olisi varmaan englantia äidinkielenään puhuvan korvaan kuulostanut, mutta luulisi nyt argentiinalaisille kelpaavan. Mutta ei kelvannut ei. En tullut ymmärretyksi. Oikea vastaus olisi mun toisteleman, tuntemattoman sanan sijaan ollut Manatán.

Koska täällä ei noita muita kieliä oikein harrasteta, mäkin joudun siis tulemaan toimeen ihan vain espanjallani. Mä olen kyllä koettanut pitäytyä espanjassa myös jutellessani niiden muutamien kavereiden kanssa, jotka englantia osaisivat. Ihan vaan oppiakseni. Ja tehdäkseni elämästäni vähän vaikeampaa.

Espanjasta kiinni pitäminen on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että mun espanjankielinen kommunikaatio on aika alkeellista ja yksinkertaista. Useimmiten kuulostan ihan jälkeenjääneeltä. ”Kat-so, ka-dul-la on kis-sa!” ”Joo-o, Otso, niin on kissa kadulla. Tulepa sitten tänne niin laitetaan sulle kypärä päähän ja sidotaan nuo sun kengännauhat. Ja ota pois suusta se kadulta löytämäsi purukumi.” Niin, espanjaksi mä olen vähän sellainen toisenlainen frendi. El Gran Retardo. Mun kaverit varmaan kutsuvat mua tuolla nimellä, kun en ole paikalla.

Tämänkertaisessa musiikkinäytteessä tiivistyy nyt se, mitä olen yrittänyt tässä sekavassa tekstissä sanoa. Kyseessä on argentiinalaisartisti Nestor En Bloquen hittibiisi, josta on tehty englanninkielinen käännös. Tai ainakin etäisesti tuo kieli muistuttaa englantia. Espanjalta se silti kyllä kuulostaa.

Musiikkityyliltään alla oleva kappale edustaa cumbiaa. Nimenomaan siis sen argentiinalaista versiota. Cumbia on äärimmäisen suosittua koko espanjankielisessä Amerikassa ja jokaisella maalla on siitä oma muunnelmansa. Ylipäätäänkin se on varsin mielenkiintoinen musiikkityyli. Tai ainakin mun mielestä, tuskinpa siitä muut nyt näin innoissaan ovat. Siitä huolimatta ajattelin palata cumbian pariin vielä seuraavassa blogitekstissä. Nyt keskityn vain pilkkaamaan argentiinalaisten kielitaitoa. Ihan niin kuin mä itse mitään kieltä kunnolla osaisin.

Mutta olkoon tämä siis Cumbia, osa yksi. Sitten tulee Cumbia Returns. Sen jälkeen Cumbia Forever. Ja sitten vielä Cumbia & Robin. Ehkä vielä Cumbia Begins ja Dark Cumbia. Suht väsynyttä läppää näyttää tulevan myös, että eiköhän tämä ollut tässä.

Pinnalla juuri nyt

Opiskelukiireiden vuoksi tämänkertainen blogiteksti tulee lyhyiden ajankohtaissähkeiden muodossa. Lyhyyden lisäksi ne ovat myös sekavia ja aiheeltaan tylsiä.

Kaupunkilaistuminen. Suolahden kaltaisen metropolin kasvattina mä tunnen itseni tässä kaupungissa välillä aika maalaiseksi. Tai en välillä, vaan koko ajan. Heinäpellon kahina vaan kuuluu, kun mä kävelen täällä. Musta tuli kuitenkin kaupunkilainen hetkessä, kun kohtasin bussissa jonkun jopa vielä itseäni maalaisemman. Sellainen vähän vanhempi täti astui sisään tiettyä reittiä kiertävään, numerolla varustettuun paikallisbussiin, ja neuvoi risteyksessä kuljettajaa, että ”Käänny tästä! Niin käänny tuonne, tuonne vasemmalle! Minä menen sinne!” Mutta eipä kääntynyt bussikuski ei. Selkeistä ohjeista huolimatta.

Globalisaatio. ”Niin onko tämä Eurooppa jossain Espanjan lähellä?” multa kysyttiin, kun juttelin erään kansan syvien rivien edustajan kanssa.  Eikä tuo kysymys kerro mistään tyhmyydestä, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei se paljon mainostettu globalisaatio ole vielä joka paikkaan ehtinyt. Kaikkien maapallo ei ole ihan niin pieni kuin esimerkiksi meidän eurooppalaisten.

Käytetty ehkäisyväline. Joku oli heittänyt sellaisen ikkunasta meidän talon sisäpihalle, joka toimii myös katutasossa asuvien terassina. Koska meidän asunnossa asuu nuoria ihmisiä, joiden elämäntehtävä on tietysti viskoa ehkäisyvälineitä ikkunoista, me saatiin asian johdosta taloyhtiön puheenjohtajan allekirjoittama kirje. Se oli kirjoitettu hienolle paperille oikein vanhan ajan kirjoituskoneella. Kirjeessä kerrottiin ”arvon vastaanottajalle” äärimmäisen viralliseen sävyyn, kuinka harmillisia taivaalta tipahtelevat käytetyt ehkäisyvälineet ovat. Kaikessa virallisuudessaan se kirje kuvaili kyseisen esineen inhottavuutta niin hauskasti, että mä taidan mennä ostamaan paketillisen näitä ehkäisyvälineitä, asettua tuohon ikkunalle ja alkaa tiputella niitä alas yksi kerrallaan. Jospa saataisiin vaikka lisää tuollaista huumoripostia.

Niin, kirjoitin sitten kokonaisen kappaleen pihalta löytyneestä kortsusta. Että oli varmaan antoisaa luettavaa. Mutta kuten kaikissa blogikirjoituksissani, koetan tälläkin kertaa peittää sisällön köyhyyttä musiikilla. Tänään vuorossa on reggae-sellaista. Alla olevan kappaleen esittää argentiinalaisen reggaen pioneeri Fidel Nadal. Uraa uurtavasta menneisyydestä huolimatta kyseinen herra on viime vuosina tehnyt varsin kaupallista musiikkia, ja nyt kaikki syyttävät sitä sielun myymisestä Babylonille. Että ei se ole helppoa rastamiehenkään elämä.

Hei läski!

Eri kulttuureissa on erilaisia tapoja. Joo-o, uskokaa tai älkää. Ihan itse tein tuon havainnon. Joku voisi pitää sitä aika luonnollisena asiana, josta on turha sen kummemmin vaahdota. Mutta ehei, minäpä täytän internetiä kirjoittamalla useamman kappaleen tällaisesta itsestäänselvyydestä.

Mä olen nyt muutaman kuukauden ajan totutellut paikalliseen tapakulttuuriin. Ja ei tässä nyt vielä ihan niin kuin kala vedessä olla. Enemmänkin kuin kala ilmassa. Tai tulessa. Tai jossain muussa aivan totaalisen vieraassa elementissä. Mutta koska mä yritän epätoivoisen nolosti olla argentiinalaisempi kuin itse argentiinalaiset, mä matkin parhaani mukaan paikallisten käyttäytymistä.

Suomeen palatessani mä haluaisin jatkaa tätä argentiinalaisittain käyttäytymistä. En siksi, että olisin siihen tottunut, vaan lähinnä korostaakseni, että sitä on tullut oltua vähän ulkomailla. Jotkut paikalliset tavat kuitenkin istuvat suhteellisen huonosti suomalaiseen kulttuuriin. Vaikka joku asia olisi täällä täysin normaalia ja hyväksyttävää, Suomessa se ei sitä ole. Ja tietysti toisinpäin. Nämä ne kai ovat nyt sitten niitä paljon puhuttuja kulttuurieroja.

Yksi paikallisen tapakulttuurin kulmakivi on esimerkiksi poskisuudelma. Täällä se on tavallinen tapa tervehtiä, myös miesten kesken. Mutta jos mä nyt syöksyn hieromaan poskeani kavereideni naamaa vasten, kun palaan kotiin, niin ei varmaan ole mikään great success. Naisetkaan siitä tuskin innostuisivat, ja miehet vielä vähemmän. Otso meni Argentiinaan ja tuli homona takaisin, ne ajattelisivat. Tai miettikää nyt, jos menee vaikka johonkin työhaastatteluun ja koettaa poskisuudelman muodossa hakea läheisyyttä joltain jäykältä pukuäijältä. Nyrkistähän siinä saa.

Toinen hauska tapa, joka kuuluu niin Argentiinan kuin monen muunkin Latinalaisen Amerikan maan kulttuuriin, on se, että ihmisiä saa täällä kutsua läskeiksi. Lihavaa tarkoittava espanjankielinen sana ”gordo” ei ole millään tavalla negatiivinen, vaan sitä käytetään yleisesti vaikka nimen sijasta. Vähän pulleammalle kaverille voi siis aivan hyvin sanoa, että ”Che, gordo!” tai käyttää jopa tuttavallista hellittelymuotoa ”gordito”. Voisinhan mä tietysti myös Suomeen palatessani yrittää ottaa kontaktia kavereihini huutamalla, että ”Hei läski!”. Tai oikein rakasta ja läheistä kaveria saattaisin kutsua jopa ”pikku läskikasaksi”. Vaan eipä olisi mulla enää paljon kavereita sen jälkeen, ei laihoja eikä lihavia. Otso meni Argentiinaan ja tuli mulkkuna takaisin, ne ajattelisivat.

Näiden tapojen lisäksi mä olen kiinnittänyt huomiota niin sanottuun machismoon, joka tässä yhteiskunnassa elää ja voi hyvin. Kaiken inhimillisen tiedon lähde Wikipedia määrittelee machismon yksinkertaisesti ylikorostuneeksi maskuliinisuudeksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että täällä on aivan normaalia, että miehet huutelevat ja viheltelevät naisen kävellessä ohi. Joku saattaa jopa kulkea hetken perässä ja ladella mitä kekseliäimpiä kohteliaisuuksia. Ne läpät ovat oikeasti aivan uskomattomia. Täällä asuva suomalainen kaveri kertoi esimerkiksi, että oli saanut kuulla olevansa ”herkullisempi kuin perhepaisti”.

Mutta entäs sitten, jos mä Suomessa seurailisin naisia ja huutelisin niille, että ne ovat maukkaampia kuin marjakiisseli tai kuumempia kuin karjalanpiirakka? Ei taitaisi juuri naisihmisiltä arvostusta herua. Otso meni Argentiinaan ja tuli ällöttävänä perverssinä takaisin, ne ajattelisivat. Murhaavien katseiden ja poskea vasten iskeytyvien kämmenien lisäksi mut palkittaisiin korkeintaan tuomiolla seksuaalirikoksesta.

Niin että ei kai tässä auta kuin palata Suomeen ja käyttäytyä niin kuin Suomessa käyttäydytään. Olla hiljaa ja juoda kaljaa. Siinä on muuten ihan oikeasti asia, jota mä olen täällä muutamaan otteeseen kaivannut. Siis sitä, että voi kaljalla käydessä tuijottaa seinää kaverin tuijottaessa vastakkaista seinää. Täällä hiljaa oleminen tarkoittaa, että sulla on joku hätänä.

No joo, sitten musiikkia. Tämänkertainen biisi ei liity kyllä nyt mitenkään edeltävään aiheeseen. Ja kaiken lisäksi se on vielä huono. Mutta jos näiden musiikkinäytteiden tarkoituksena on heijastella paikallista kulttuuria, niin sen tuo kappale kyllä tekee. Kyseessä on nimittäin tyyliltään ja aiheeltaan niin tyypillinen latinalaisamerikkalainen musiikkiesitys kuin vaan voi olla. Siinä herkkä latinohurmuri, tällä kertaa venezuelalainen Carlos Baute, laulaa rakkaudesta. Jos täällä kuuntelee radiota, niin tuntuu, että tuo sama biisi soi vähintään sen kymmenen kertaa peräkkäin.

Kun ette kuitenkaan jaksa katsoa tuota videota, niin referoin tässä teille lyhyesti sen tapahtumat. Se kertoo koskettavan tarinan naisen näköisestä miehestä, joka yrittää vongata orpojen lasten kanssa työskentelevältä latinomisulta. Tästä syystä se hengaa niiden lasten kanssa ja esittää niiden kaveria. Ja jotta vonkausteho olisi suurempi, videon orpolapset ovat tietysti vielä tummaihoisia. Lopulta sitä naista ei kuitenkaan tuo jätkä juuri kiinnosta. Sinne se jää sitten pettyneenä ajattelemaan, että ”Voi vitun orpolapset, ollu teistäkään mitään hyötyä.” Sen jälkeen tarinamme päähenkilö hyppää moottoripyörän selkään ja ajaa pois, varmaan seuraavaan orpokotiin vonkaamaan.