Viisumista ja viisumittomuudesta

Sekalaisen avautumisen lisäksi tällä mun blogilla on myös käytännönläheisempi tarkoitus. Tai ainakin pitäisi olla. Korvaan tällä nimittäin kaikilta Jyväskylän yliopiston vaihto-opiskelijoilta vaadittavan vaihtoraportin.

Jotta tällainen vaihtoraportin virkaa ajava blogi olisi mahdollisimman hyödyllinen ja informatiivinen tulevien vaihtareiden kannalta, yliopiston kansainvälisten palveluiden toimisto antaa ohjeita siitä, mitä aiheita blogitekstien pitäisi käsitellä. Kansainvälisten palveluiden nettisivuilla törmäsin listaan, jossa kehotettiin ystävällisesti kirjoittamaan niin kursseista, niille ilmoittautumisesta, opintosuunnitelmasta kuin opiskelukäytännöistä yleensäkin, sekä kielivalmentautumisesta, matkajärjestelyistä, asunnon hankkimisesta ja opiskelijaviisumista. Ja about vielä sadasta muusta yhtä mielenkiintoisesta aiheesta.

Noita aikaisempia blogitekstejäni silmäillessä huomasin, että edellä mainittujen turhuuksien sijaan mun blogi on keskittynyt lähinnä musiikkiin, pukeutumiseen, homoihin ja argentiinalaisille vittuiluun. Sekä muka-ironiaan verhottuun itsensä korostamiseen ja muuhun pätemiseen. Niin että siellä ollaan varmaan kansainvälisissä palveluissa tosi ylpeitä tästä tietomäärästä, jonka mä tarjoan tuleville vaihtoonlähtijöille.

Mutta nyt, arvon kansainväliset palvelut, tulevat vaihtarit ja muut hyödyllisen tiedon ystävät, ajattelin kirjoittaa muutaman rivin noista viisumiasioista. Koska mitäpä sitä turhaan minkään lähetystön puoleen kääntymään, kun voi käyttää tiedonlähteenä jonkun random-jätkän sekavia blogiraapustuksia.

Kun hankkii argentiinalaista opiskelijaviisumia, on tietysti ensin hyvä tietää, mitä asiakirjoja viisumiprosessissa tarvitaan. Ne käydään kattavasti läpi vaihtoyliopiston perehdytystilaisuudessa. Viisumia hakevalla pitäisi olla esittää syntymätodistus, opiskelijatodistus, rikosrekisteriote niin Argentiinasta kuin kotimaastakin ja tietysti vielä passi. Ja ehkä vielä jotain muitakin todistuksia, riippuen siitä, millainen päivä maahanmuuttoviraston virkailijalla sattuu olemaan. Sitten vielä kopiot noista kaikista. Se, että kopioi sen passin ainoan tärkeän sivun, ei muuten riitä, vaan joka ikisestä passin sivusta on oltava erillinen kopio.

Seuraava vaihe onkin sitten se, että koko homma alkaa vituttaa ja noiden papereiden pyörittelyyn hajoaa jo etukäteen. Varsinkin, kun koko lystistä joutuisi vielä maksamaan jotain 60 euroa. Niinpä mäkin sitten vaan nyökyttelin päätäni yliopistolla ja sanoin, että ”joo, okei, seeelvä, asia kunnossa”, mutta jätin viisumin kylmästi hankkimatta. Koska mä olen niin kova jätkä. Uhmaan auktoriteetteja kuin yläaste-ikäinen.

Vaikka kovista esitänkin, mä olen oikeasti salaa niin tunnollinen, etten edes pystyisi jättämään noita oleskelulupa-asioita hoitamatta, vaikka yrittäisin. Maahanmuuttovirastossa jonottamista miellyttävämpi tapa on kuitenkin poistua hetkeksi maan rajojen ulkopuolelle. Varteenotettava vaihtoehto on esimerkiksi Uruguay, jossa mekin tuossa viikonloppuna käytiin. Takaisin Argentiinaan palatessa sulle lyödään uusi turistileima passiin, eikä sua karkoteta maasta ainakaan seuraavaan 90 päivään.

Lähin leimanhankkimiskohde Uruguayn puolella on pieni kaupunki nimeltään Colonia. Se sijaitsee tuossa merenlahden vastakkaisella rannalla, tunnin lauttamatkan päässä. Siis vähän niin kuin Tallinnassa kävisi. Paitsi että hiukan vähemmän nuo ihmiset vaikuttivat kantavan viinaa sieltä.

Colonia on unelias, tai suorastaan pienessä koomassa oleva siirtomaahenkinen kylä. Sen suurimpia turistinähtävyyksiä ovat yksi viiden tähden hotelli ja Uruguayn kolmanneksi suurin laukkarata. Tästä huolimatta kaupunkia kiertää turistibussi puolen tunnin välein, ja matkailuinfoja on joka kadunkulmassa. Colonia onkin kai tietynlainen turismin loinen, joka imee matkailijoita isännästään Buenos Airesista. Kylläpä oli kauniisti sanottu. Uruguaylaiset varmaan arvostaisivat tuota luonnehdintaa.

Rauhallisuutensa takia Colonia oli kuitenkin äärimmäisen hyvää vaihtelua Buenos Airesin kaaokseen verrattuna. Se oli mulle nyt muutamaan kuukauteen ensimmäinen paikka, jossa oli oikeasti hiljaista. Alla on muutama kuva paikallisesta meiningistä. Tai oikeastaan sen puutteesta.

Niillä on talossa kuumaa vettä. Je ne haluavat kertoa sen myös muille.

Villiä on joo.

Korostaakseni sitä, että olen nyt viettänyt jopa yhden kokonaisen päivän Uruguayssa, laitan tähän vielä uruguaylaista musiikkiakin. (En muuten varmaan kertaakaan tätä tekstiä kirjoittaessani kirjoittanut sanoja ”Uruguay” tai ”uruguaylainen” ekalla oikein. Loppuvokaalit osoittautuivat ylivoimaisiksi joka kerta.) Joka tapauksessa, kun koetin miettiä tuntemiani uruguyaayuuayyualaisia artisteja tai bändejä, listasta tuli aika lyhyt. El Cuarteto de Nos -nimiseen yhtyeeseen olen täällä kuitenkin törmännyt. Vaikuttaa olevan aika helposti lähestyttävää rock-musiikkia. Jos tietäisin jotain tuosta bändistä, kertoisin teille enemmänkin. Mutta nyt ei auta kuin antaa musiikin puhua puolestaan.

Kattava tutkielma argentiinalaisesta kansanluonteesta

1. Johdanto

Tässä tutkielmassa perehdyn argentiinalaisten ihmisten luonteeseen ja muodostan siitä yleistyksen, joka pitää paikkansa kaikissa tilanteissa ja kaikkien yksilöiden suhteen. Vieraita kulttuureja koskevat yleistykset ovat erityisen tärkeitä siksi, että voisimme muodostaa stereotypioita ihmisistä ja tuomita heidät jo etukäteen niiden perusteella. Koska kosketukseni paikalliseen kulttuuriin on kestoltaan jo varsin pitkä, lähes kolmen kuukauden mittainen, koen olevani yksi pätevimmistä henkilöistä tekemään tällaisen yhteenvedon. Haluan kiittää Jyväskylän yliopistoa siitä, että minulle on tarjottu mahdollisuus käyttää aikaani näinkin hyödylliseen toimintaan.

2. Argentiinalainen ihmisperseys

Kulttuurista vertaisryhmää haastatellessa on tullut esille, että argentiinalaisia pidetään muualla Latinalaisessa Amerikassa niin sanottuina ihmisperseinä. Myös termi ”mulkku” on varsin kuvaava. Argentiinalaisten nähdään käyttäytyvän ylimielisesti ja pitävän itseään muita parempina, mikä tulee esiin erityisesti heidän vieraillessaan muualla espanjankielisessä Amerikassa. Argentiinalaisen kulttuurin keskellä elävänä eurooppalaisena minun on toki vaikea arvioida tätä ihmisyyden ja perseyden suhdetta, mutta jollei nyt ylimielisyys, niin ainakin tietynlainen vahva omanarvontunto on täällä nähtävissä.

Omanarvontunnon juuret vaikuttavat olevan lähihistoriassa. Jos Dickensin romaanissa orpolapsi Pipillä oli edessään loistava tulevaisuus, Argentiinalla tämä loistava tulevaisuus on puolestaan takanapäin. Vielä ennen toista maailmansotaa Argentiina oli yksi maailman potentiaalisimmista talouksista, joka kilpaili valta-asemasta Yhdysvaltojen kanssa. Tämän jälkeen, tieteellisin termein ilmaistuna, kaikki menikin ihan päin vittua. Nykyisin suuruuden aikakausi on auttamattomasti ohi, mutta muisto ajoista, jolloin Argentiinan jalkoihin jäivät kaikki muut Latinalaisen Amerikan maat, tuntuu elävän ihmisten mielissä. Lisäksi häpeä, joka aiheutuu asioiden kollektiivisesta ryssimisestä, lisää nähdäkseni tarvetta oman aseman korostamiseen.

3. Ylävireinen yhteiskunta

Omanarvontunteen lisäksi myös muut tunteet näyttävät olevan vahvasti läsnä paikallisessa yhteiskunnassa. Ei ole niin pientä asiaa, ettei siihen voisi reagoida suurella tunteella. Oli kyse sitten pilaantuneesta hedelmästä supermarketissa tai kurssikaverin väärästä mielipiteestä yliopistolla, paikallisiin tapoihin kuuluu esittää asiansa kovaan ääneen ja tosissaan. Kun taksinkuljettaja puolestaan joutuu kanssa-autoilijan kiilaamaksi, toistuvan raivokas äänitorven käyttö ei riitä. Sen lisäksi tilanne vaati toisen auton rinnalle kiihdyttämistä, ikkunan avaamista ja tapaamisajan sopimista, jotta asia voitaisiin ratkaista fyysisen väkivallan keinoin.

Ylipäätäänkin vaikuttaa, että tunteikkuutta suositaan argentiinalaisessa kulttuurissa. Television uutislähetykset esimerkiksi soittavat lento-onnettomuuksista, tsunameista tai terroristijohtajien murhista kertovien uutistensa taustalla dramaattista patarumpumusiikkia, ettei kenellekään vaan jäisi tilanteen vakavuus epäselväksi.

Tuntuukin, kuin koko yhteiskunta ihmisineen olisi tietyllä tapaa ylävireessä. Pieniinkin ärsykkeisiin reagoidaan tavalla, joka suomalaisen silmissä vaikuttaa yliampuvalta, jopa liioittelevalta. Silloinkin, kun tunteet pysyvät pinnan alla, ne ovat hetkellä millä hyvänsä valmiita räjähtämään esiin. Akateemisessa tutkimuskirjallisuudessa argentiinalaisia onkin luonnehdittu ”aivan saatananmoisiksi dramaqueeneiksi”. Herkkyys tunteikkaaseen reagointiin pätee tietysti myös positiivisiin tunteisiin, mutta koska tämä puoli asiasta voisi häiritä yksipuolisen stereotypian muodostamista, en käsittele sitä lainkaan.

4. Tango tunteiden tulkkina

Paikallinen tunteikkuus ruumiillistuu argentiinalaisen kulttuurin kivijalassa, tangossa. Se kuvastaa hyvin sitä ilmapiiriä, joka tämänkin kaupungin kaduilla on aistittavissa. Jo edesmenneellä tangon supertähdellä, Roberto Goyenechella, on esimerkiksi ihailtava kyky käydä läpi koko inhimillisten tunteiden kirjo vajaassa kolmessa minuutissa (Liite 1). Ja kuten tyyliin kuuluu, kappaleen lopussa normaali tunneskaala ei tahdo edes riittää.

Perinteinen tango on nykyään saanut rinnalleen myös moderneja muunnoksia. Nuoremman kansanosan suosima Bajofondo päivittää tangon äänimaailmaa yhdistämällä sen elektroniseen musiikkiin (Liite 2). Vaikka kappaleessa onkin vähemmän paatosta kuin vanhanajan tangossa, ei sitä visualisoivasta videosta ainakaan latausta puutu.

5. Johtopäätökset

Jos tieteellisen tutkimuksen tavoitteena pidetään sitä, että se lähestyy totuutta, voin hyvillä mielin todeta, että tarkastelemani aiheen suhteen totuus on nyt saavutettu. Vankkaan kokemukseen ja vivahteikkaaseen analyysiin perustuva tutkielmani ei jätä sijaa epäilyksille tai poikkeuksille. Johtopäätökseni on, että jokainen argentiinalainen on tangoa kuunteleva, ylitunteellinen mulkvisti. Aivan kuten jokainen suomalainen on itsemurhaa hautova, pontikkaa keittelevä, saunassa tovereitaan puukottava tuppisuu.

Liite 1

Liite 2

Jytkyjä, rillausta ja ilmaveivejä

Tiedättekö, kun jotkut asiat ja tunteet ovat niin sidottuja tiettyyn kulttuuriin, että niitä on kyseistä kulttuuria tuntemattomalle lähes mahdoton selittää. No tiedätte varmaan, mutta kerron sen silti niin kuin tämä olisi jokin vuosisadan oivallus.

Täällä ollessani, erityisesti viime päivien aikana, mä olen törmännyt tähän ongelmaan useamman kerran. Mä olen yrittänyt kertoa ihmisille meille suomalaisille tärkeistä tapahtumista, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Sanat eivät tunnu riittävän, kun pitäisi kuvailla asioiden merkitystä. Eikä tässä nyt ole kyse mistään kielitaito-ongelmista. Tapahtumat voi kyllä raportoida vaikka kuinka tarkkaan, mutta sitä, mitä ne tietyssä kulttuurissa tarkoittaa, sitä tunnetta, mikä niihin liittyy, on vaikeampi saada välitettyä. Ulkopuolisen silmin asiat näyttävät väkisinkin erilaisilta.

Koetin esimerkiksi purkaa sisälläni vellovaa maailmantuskaa täällä viime kuun vaalien jälkeen. Mutta miten sä sen kaiken nyt selität? ”No tota, meillä kävi nyt Suomessa sillä lailla, että puolueiden valtasuhteet eduskuntavaaleissa vähän MUUTTUI. Nii-in kuule, ihan oikeasti. Usko tai älä. Sellainen puolue, joka ennen sai aika vähän ääniä, saikin nyt paljon ääniä. Tuli sellainen iso jytky, tiedätkö? Jytky!” Jos joku teistä muuten tietää, miten sanoa ”jytky” espanjaksi, niin kertokaa ihmeessä. Ei ollut mun sanakirjassa.

Myös seuratessani Euroviisuja, tätä jokaisen tosimiehen suosikkitapahtumaa, yritin jakaa fiiliksiäni kanssaihmisten kanssa. Kun sen kilpailun ideaa koetti puhtaan informatiivisesti käydä läpi, niin eihän se erityisen hohdokkaalta kuulostanut. ”No niin no kun meillä on tämmöinen laulukilpailu, johon jokainen Euroopan maa tekee aivan sysipaskan biisin ja esittää sen sitten päätäsärkevän yliampuvan koreografian kera. Sitten koko Eurooppa äänestää ja lopuksi sen voittaa joku Aasian maa. Niin että sitä mä tässä aivan innoissani katson.”

Ja sitten vielä tämä jääkiekko. Kun mä olin huutanut täällä suoraa huutoa ja tehostanut sanomaani vielä alkukantaisin tanssiliikkein, tunsin tarvetta hieman avata käyttäytymistäni. Tai en oikeastaan edes tuntenut, mutta sosiaaliset normit kai vähän vaatii tekemään niin. Meinasin kyllä jo luovuttaa, kun piti lähteä liikkeelle siitä, mitä on jääkiekko. ”Niin siis kun se on sellainen urheilulaji, jota pelaa ehkä kuusi maata maailmassa tosissaan, ja kun me voitetaan ne viisi muuta, niin mä ja muut suomalaiset seotaan onnesta. Sitten viikon päästä me taas palataan paikallemme sinne itsemurhatilaston kärkeen. Mutta ny rillataan! Ymmärrätkö? Juti rillaa. Ja Mikke heittää ilmaveivejä, Pasikin joskus.” Hehkutuksesta huolimatta en oikein saanut vastakaikua riemulleni, eikä ketään huvittanut lähteä täällä torille mun kanssa.  

Tajusin tässä välkkynä kaverina, että tämä vaikeus ymmärtää kulttuurisidonnaisia tunteita toimii kyllä myös toiseen suuntaan. Eivät ne ole vain ulkomaalaiset, jotka eivät täysin pysty ymmärtämään suomalaista mielenmaisemaa. Vaikka mä opin täällä paljon paikallisesta kulttuurista, tämä maa on täynnä asioita, joiden merkitystä ja joiden syvintä olemusta mä en voi ymmärtää. Suomeen tullessani mä en tietenkään kerro tätä, vaan käyttäydyn ylimielisesti ja olen tietävinäni kaiken Argentiinasta.

Vaikka erilaiset kulttuurit ihmisiä erottavatkin, onneksi musiikki yhdistää. ”Musiikki yhdistää”, voi jeesus mikä latteus. Mutta ei välitetä siitä, vaan keskitytään tämänkertaiseen musiikkinäytteeseen, joka tulee meksikolaiselta bändiltä nimeltä Zoé. Alle valikoituneessa biisissä on mukana myös nouseva espanjalaistähti Anni B Sweet valloittavalla espanjalaisaksentillaan. Tai ainakin pari vuotta sitten tuo tyttö oli nouseva tähti, viime aikojen suunnasta en jaksanut ottaa selvää. Oli miten oli, kyseinen meksikolaisorkesteri ei mun mielestä ole edes ihan huono. Tämän tyylistä soitantaa vaan kuulee täällä aika harvoin. Radioissa ja musiikkikanavilla tällaiset bändit tuntuvat hukkuvan perinteisen latinohumpan ja muun rintakarvoilla kuorrutetun musiikin sekaan.

Mummojen Pariisi

Tulin tuossa juuri yliopistolta kotiin. Parin kilometrin matka bussilla kesti sellaisen tunnin. Siinä sitä oli taas aikaa miettiä elämän tarkoitusta. Tai olisi ollut, mutta mä keskityin lähinnä arvioimaan ihmisten pukeutumista, mikä on toki paljon tärkeämpää.

Mä olen ymmärtänyt, että Buenos Airesia pidetään jonkinlaisena muodin keskuksena täällä Latinalaisessa Amerikassa. Usein tätä kaupunkia kuuleekin kutsuttavan Etelä-Amerikan Pariisiksi. Se on kyllä totta, että ulkonäöllä on painoarvoa paikallisessa kulttuurissa. Tämä näkyy muun muassa anorektikkojen suuressa määrässä ja lehtien sivuja täyttävissä kauneusleikkausmainoksissa.

Vaikka ulkoiseen olemukseen huomiota kiinnitetäänkin, siitä muodikkuudesta mä en ole ihan vakuuttunut. Tai no enhän mä kyllä edes tiedä, mikä on muodikasta ja mikä ei. En kuitenkaan anna tietämättömyyteni tälläkään kertaa estää mua tuomitsemasta ja tekemästä ei-juuri-mihinkään perustuvia johtopäätöksiä. Joka tapauksessa, uusimpien muotivirtausten sijaan katukuvassa näkee lähinnä perusfarkkuja, lenkkareita ja futisjoukkueiden pelipaitoja. Ja takatukkia. Sellaisen määrän takatukkia, että se koettelee jo todennäköisyyksien lakeja. Miehillä yleistä on myös sellainen tarjoilijatyyli: valkoinen, vähän reilun kokoinen kauluspaita työnnettynä mustiin suoriin housuihin. Tarjotin ja muistivihko enää vain puuttuu.

Yksi ihmisryhmä täällä pistää silmään poikkeuksellisella tyylikkyydellään. Nimittäin nuo jo kypsään ikään ehtineet kansalaiset. Kadulla vastaan tulee toinen toistaan siistimmin pukeutuneita vanhuksia. Jos tämä kaupunki jonkun muodin keskus on, niin varmaankin sitten eläkeläismuodin. Ei Etelä-Amerikan, vaan mummojen Pariisi.

Mummojen lisäksi mä olen katsellut niin sanottujen nuorisovaateliikkeiden näyteikkunoita. En ole kuitenkaan löytänyt montaa, johon tekisi mieli astua sisään. Eivät ne vaatteet nyt itsessään mitenkään hirvittäviä ole, tyyli vaan on näillä leveysasteilla vähän toisenlainen.  Esimerkiksi mun suosimiin, ah niin miehekkäisiin pillifarkkuihin törmää täällä aika harvoin. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella ne on paikallisessa kulttuurissa varattu lähinnä seksuaalivähemmistön, kansankielellä siis homojen, käyttöön. Tästä seuraa se, että mun jo ennestään hintahtava pukeutuminen on täällä vielä asteen hintahtavampaa.

Ennen kuin lähdin tänne, meidän alakerran eläköitynyt lähetyssaarnaaja yritti muuten perehdyttää mua paikalliseen kulttuuriin kertomalla, että Buenos Aires on täynnä häikäilemättömiä homoja. Nimenomaan siis häikäilemättömiä. On kuulemma turmellus levinnyt kaupunkiin. No mähän sitten tänne tullessani odotin jos jonkinlaisia irstaita katseita, korvaan työnnettyjä kieliä ja kuumottavia kosketuksia. Nyt täytyy kyllä lähettää alakerran saarnamiehelle sellaisia terveisiä, että mitään noista en ole, ikävä kyllä, saanut kokea. Homot on ollut harvassa, ja niiden osoittama häikäilemättömyys vielä harvemmassa. Ei siis huolta, arvon naapuri, turmelluksen vastaista taistelua ei ole vielä hävitty.

Ulkonäön merkityksestä saa rakennettua suhteellisen väkinäisen aasinsillan alla olevaan biisiin. Kyseessä on Argentiinan Tove Janssonin, María Elena Walshin kirjoittama Manuelita, joka lienee tämän maan tunnetuin lastenlaulu.  Siinä Manuelita-niminen kilpikonna lähtee nyt ihan sinne aitoon ja oikeaan Parisiin tullakseen kauniimmaksi. Siksi, että saisi kylän poikakilpikonnan, joka muuten näyttää lievästi jälkeenjääneeltä, rakastumaan itseensä. Ensin mä mietin, että siinäpä sitä opetetaan lapsille terveitä arvoja siitä, mitä miehen, tai siis kilpikonnan saamiseksi pitää tehdä, mutta lopussa Manuelita onneksi kelpaa kylän apukoululaiselle ihan omana itsenään.

Kolikoista

Koska mulla on asiat täällä ihan hyvin, vetelen ajankulukseni herneitä nenään pienistä asioista. Tällä kertaa haluaisin avautua teille niinkin massiivisesta ja maailmanjärjestystä uhkaavasta ongelmasta kuin tämän kaupungin kolikkotilanteesta.

Niitä kolikoita ei täällä nimittäin ole. Ei ainakaan tarpeeksi. Kioskit, kaupat ja muut liikkeet, ihmisistä puhumattakaan, kärsivät kroonisesta kolikkopulasta. Kaupassa ne antavat sulle mieluummin liikaa vaihtorahaa seteleinä, kun luopuvat kolikoistaan. Pääsyyllinen tähän lienee kaupungin joukkoliikenne, tarkemmin sanottuna paikallisbussit. Busseissa matka nimittäin maksetaan pieneen automaattiin, joka ottaa vastaan ainoastaan kolikoita. Pikkurahat siis häviävät näiden masiinoiden uumeniin.

Mutta mitä helvettiä niille kolikoille sitten tapahtuu? Kysynpä vaan. Buenos Airesin alueella asuu 14 miljoonaa ihmistä, joista aika suuri osa käyttää busseja päivittäin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa sitä, että bussifirmat keräävät miljoonia, elleivät jopa kymmeniä miljoonia kolikoita joka päivä. Siis joka päivä. Jossainhan niiden täytyy olla. Mutta ei mun lompakossa ainakaan. Mä olen kyllä kuullut huhuja kolikoiden pimeästä katukaupasta, jossa akuutissa kolikontarpeessa oleville diilataan kadunkulmassa peson kolikoita kahden peson seteliä vastaan.

Ratkaistakseni ongelman mä olen käynyt pankissa kolikoita vaihtamassa. Marssin sisään vähän isomman setelin kanssa, ja paikalliseen kulttuuriin lähes rituaalinomaisesti kuuluvan puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen saan pussillisen kolikoita, josta pidän kiinni kuin kalleimmasta aarteesta. Kaupassa, kun kassaneiti kysyy kolikoita voidakseen antaa vaihtorahan seteleinä, niin en varmasti anna. En edes vittuillakseni.

Vaikka tästä kaikesta ahdistuneena vietänkin unettomia öitä ja pyörin sängynpohjalla kolikkovitutuksessani, pystyin kuitenkin keräämään itseni ja toteuttamaan eilen yhden suhteellisen pitkäaikaisen unelman. (Word muuten kehottaa mua ystävällisesti tarkistamaan, sopiiko sana ”kolikkovitutus” kirjoittamani tekstin tyyliin. Tarkistin, ja näyttää se sopivan.) Joka tapauksessa kävin siis katsomassa yhden maailmankaikkeuden hienoimman jalkapalloseuran, Boca Juniorsin, pelin niiden kotistadionilla. Meininki oli aikamoinen ja porukkaa oli kuin Saipan pelissä, paitsi että about 45 000 enemmän. Nyt mä sitten huomaan, että eipä mulla tästä juuri muuta sanottavaa ole. Tämänkin kertomisessa taustamotivaationa toimii siis ehtymätön haluni päteä.

No sellaisen huomion ehdin siinä peliä katsellessa tekemään, että se niiden stadion oli jännän epäsymmetrisesti rakennettu. Yksi sivu ei ihan istunut muuhun arkkitehtuuriin. Se kuulemma johtuu siitä, että viimeistä katsomoa rakennettaessa huomattiin, ettei se mahdukaan sille varattuun tilaan. Toi kuvaa jotenkin niin hyvin paikallista meininkiä. Arkkitehtikin veti vähän sinnepäin, más o menos -asenteella. Kaljanhimoissani jouduin toteamaan myös sen, että olutta tahi muuta alkoholia siellä ei myyty ollenkaan. Sen mä kyllä oikeastaan ymmärrän.  Jos sitä puhdasta kaaosta huokuvaa ihmisjoukkoa olisi vielä kannustettu alkoholilla, niin kyllä siinä jo helvetin portteja raoteltaisiin.

Musiikki tulee tällä kertaa Bocan kannattajien laulamana, tai oikeastaan huutamana ja muuten mölisemänä. Alla olevan fiilistelyvideon näyttää kuvanneen itse Wolverine. Hyvällä tahdolla siitä voi löytää, pulisonkien lisäksi, myös musikaalisia ulottuvuuksia.