Kolikoista

Koska mulla on asiat täällä ihan hyvin, vetelen ajankulukseni herneitä nenään pienistä asioista. Tällä kertaa haluaisin avautua teille niinkin massiivisesta ja maailmanjärjestystä uhkaavasta ongelmasta kuin tämän kaupungin kolikkotilanteesta.

Niitä kolikoita ei täällä nimittäin ole. Ei ainakaan tarpeeksi. Kioskit, kaupat ja muut liikkeet, ihmisistä puhumattakaan, kärsivät kroonisesta kolikkopulasta. Kaupassa ne antavat sulle mieluummin liikaa vaihtorahaa seteleinä, kun luopuvat kolikoistaan. Pääsyyllinen tähän lienee kaupungin joukkoliikenne, tarkemmin sanottuna paikallisbussit. Busseissa matka nimittäin maksetaan pieneen automaattiin, joka ottaa vastaan ainoastaan kolikoita. Pikkurahat siis häviävät näiden masiinoiden uumeniin.

Mutta mitä helvettiä niille kolikoille sitten tapahtuu? Kysynpä vaan. Buenos Airesin alueella asuu 14 miljoonaa ihmistä, joista aika suuri osa käyttää busseja päivittäin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa sitä, että bussifirmat keräävät miljoonia, elleivät jopa kymmeniä miljoonia kolikoita joka päivä. Siis joka päivä. Jossainhan niiden täytyy olla. Mutta ei mun lompakossa ainakaan. Mä olen kyllä kuullut huhuja kolikoiden pimeästä katukaupasta, jossa akuutissa kolikontarpeessa oleville diilataan kadunkulmassa peson kolikoita kahden peson seteliä vastaan.

Ratkaistakseni ongelman mä olen käynyt pankissa kolikoita vaihtamassa. Marssin sisään vähän isomman setelin kanssa, ja paikalliseen kulttuuriin lähes rituaalinomaisesti kuuluvan puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen saan pussillisen kolikoita, josta pidän kiinni kuin kalleimmasta aarteesta. Kaupassa, kun kassaneiti kysyy kolikoita voidakseen antaa vaihtorahan seteleinä, niin en varmasti anna. En edes vittuillakseni.

Vaikka tästä kaikesta ahdistuneena vietänkin unettomia öitä ja pyörin sängynpohjalla kolikkovitutuksessani, pystyin kuitenkin keräämään itseni ja toteuttamaan eilen yhden suhteellisen pitkäaikaisen unelman. (Word muuten kehottaa mua ystävällisesti tarkistamaan, sopiiko sana ”kolikkovitutus” kirjoittamani tekstin tyyliin. Tarkistin, ja näyttää se sopivan.) Joka tapauksessa kävin siis katsomassa yhden maailmankaikkeuden hienoimman jalkapalloseuran, Boca Juniorsin, pelin niiden kotistadionilla. Meininki oli aikamoinen ja porukkaa oli kuin Saipan pelissä, paitsi että about 45 000 enemmän. Nyt mä sitten huomaan, että eipä mulla tästä juuri muuta sanottavaa ole. Tämänkin kertomisessa taustamotivaationa toimii siis ehtymätön haluni päteä.

No sellaisen huomion ehdin siinä peliä katsellessa tekemään, että se niiden stadion oli jännän epäsymmetrisesti rakennettu. Yksi sivu ei ihan istunut muuhun arkkitehtuuriin. Se kuulemma johtuu siitä, että viimeistä katsomoa rakennettaessa huomattiin, ettei se mahdukaan sille varattuun tilaan. Toi kuvaa jotenkin niin hyvin paikallista meininkiä. Arkkitehtikin veti vähän sinnepäin, más o menos -asenteella. Kaljanhimoissani jouduin toteamaan myös sen, että olutta tahi muuta alkoholia siellä ei myyty ollenkaan. Sen mä kyllä oikeastaan ymmärrän.  Jos sitä puhdasta kaaosta huokuvaa ihmisjoukkoa olisi vielä kannustettu alkoholilla, niin kyllä siinä jo helvetin portteja raoteltaisiin.

Musiikki tulee tällä kertaa Bocan kannattajien laulamana, tai oikeastaan huutamana ja muuten mölisemänä. Alla olevan fiilistelyvideon näyttää kuvanneen itse Wolverine. Hyvällä tahdolla siitä voi löytää, pulisonkien lisäksi, myös musikaalisia ulottuvuuksia.